Eräs suomalainen pyylevä tositeeveejulkkis on sanonut, että Suomen suvi on lyhyt ja vähäluminen. Saanen ystävällisesti olla eri mieltä. Minun mielestäni kotimaassamme on yksi vuodenaika, syksy.

Kuluva ”kesä” on tosiaan ollut poikkeuksellisen viileä. Keli ei juurikaan eroa marraskuusta millään muulla tavalla kuin että öisin on rasittavan valoisaa. Tämä matalapaineen jatkuva tanssi maamme yllä on positiivinen asia pakettimatkailulle, joka on entisten ammattieni kautta lähellä sydäntäni. Minulla itselläni ei kuitenkaan ole tällä hetkellä mahdollisuutta irtiottaa ja suunnata Välimeren helteisiin, joten vitut siitä että matkaoppailla riittää töitä ja lennot on täynnä.

Olin siis varauksettoman innoissani viime viikonloppuna kun hartaan odottelun jälkeen elohopea kipusi yli kahdenkymmenen celsiusasteen. Viimeinkin voin laittaa kesämekon ylleni ilman villahousuja ja laittaa jalkaani sandaalit kumisaappaiden sijaan. Vihdoin ja viimein voin käyttää aurinkolaseja ilman, että kukaan tietää ajattelee minun olevan krapulassa. Aurinko päivettää ihoni ja vaalentaa hiukseni.

Aurinkoisessa säässä on kuitenkin yksi suuri ongelma; tulee pakottava tarve tehdä jotain. On pakko mennä terassille, joka on aivan täynnä typeriä muita mukavia ihmisiä. Jos ei mene terassille, on pakko lähteä nauttimaan säästä veneilyn merkeissä. Se vasta onkin kamalaa! Veneestä on suuri vaara tippua ja hukkua. Hiuksetkin menevät sekaisin merituulessa, ja aallokko keinuttaa.

Tai sitten voi mennä viettämään kesäpäivää esimerkiksi uimarannalle. Siellä tosin menee hiekkaa paikkoihin, jonne sitä ei koskaan pitäisi mennä, eikä meressä oikein kehtaa uida. Sitten pitäisi olla rantakunnossakin tai vähintäänkin harrastaa puistojumppaa ja suppailua.

Yksi suosittu vaihtoehto kesäpäivästä nauttimiseen on piknik. Mikä onkaan mukavampaa kuin pakata kuohuvat juomat kylmälaukkuun, leipoa pari suolaista piirakkaa ja korvapuusteja, ostaa ylihintaisia mansikoita torin tungoksesta, jonottaa tunti Suomenlinnan lautalle, jossa suurimman osan tilasta vievät lastenrattaat, etsiä toinen tunti saaren ainoaa käymälää, jonottaa sinne kolmas tunti ja metsästää neljäs sopivaa paikkaa, johon asetella tämä piknik –karavaani?

Auringon laskiessa kuitenkin piknik -viltti on täynnä kaatuneita juomia, joten se täytyy hylätä. Tyhien pullojen määrä on järjetön, eivätkä edes pullonkerääjät huoli jätesäkillistä viinipulloja, niistä kun ei saa kunnollista panttiakaan. Sitten täytyy yrittää epätoivoisesti selviytyä takaisin sinne lautalle, ja jatkaa iltaa palaneesta naamasta ja liian vähäisen vedenjuonnin aiheuttamasta päänsärystä välittämättä. Se on yllättävän haastavaa.

Sateisessa säässä on siis se hyvä puoli, että voi hyvällä omalla tunnolla jäädä kotiin katsomaan elokuvia, syömään nachoja ja säälimään itseään olematta lainkaan sosiaalinen.

Kun olin lapsi, meillä oli isohko piha ja mökki. Niissä riitti puuhasteltavaa. Oli kasvimaata, kukkapenkkiä, puuta ja pensasta. Se vasta oli mukavaa! Ikävää oli ainoastaan se, että vanhempani eivät olleet kovinkaan innokkaita puutarhureita, joten kaikkien näiden rehujen hoito jäi jälkikasvun kotitöiksi.

Vihasin sitä.

Toiset lapset söivät jäätelöä leikkipuistossa kun minä istuin kukkapenkin reunalla ja (k)itkin. Vaikka kuinka yritin, naapurin rouvan hortensiat olivat aina kukoistavampia kuin meidän koiranputket. Ruoho tosiaan oli vihreämpää aidan toisella puolella. Toki talon sisälläkin riitti tekemistä kun piti päivät pääksytysten kastella lukuisia viherkasveja, joita oli ripoteltu ympäri asuntoa. En tiennyt kasvien hoidosta mitään, joten onnistuin tappamaan jopa lahjakaktuksen säilyttämällä sitä vaatekaapissa.

Päätin, että kun kasvan aikuiseksi, en hanki edes muovikukkia.

Aikuistumisessa on kuitenkin se hauska asia, että sitä muuttuu päivä päivältä enemmän vanhempiensa kaltaiseksi. Hävettää myöntää, mutta minä pidän viherkasveista. Ne antavat elämään sisustukseen eloa ja ryhtiä.

Tässä on kuitenkin pieni ongelma. Haluaisin kovasti olla sellainen ihminen, joka viljelee parvekkeella yrttejä ja tomaatintaimia, ja jolla on siirtolapuutarhassa oma pieni kasvimaa. Sielläpä kasvaisi mukavasti kaupungin saasteissa luomuporkkanat ja uudet perunat. En kuitenkaan ole mikään viherpeukalo. Ikkunalaudallani kituu milloin mitäkin, ja jouluisin yritän epätoivon vallassa pitää hyasinttia hengissä edes viikon. Ikeasta ostamani orkidea on nähnyt parhaat päivänsä, ja tekee hiljaista kuolemaa.

Onneksi kuitenkin olen oivaltanut, että viherkasveja saa kaupasta suhteellisen edullisesti uusia tilalle kun entiset nuupahtavat. En sitä paitsi edes käytä ikkunalaudalla olevia yrttejä koskaan yhtään mihinkään. Ne odottavat sitä päivää kun minusta tulee huippukokki.