Oman elämäni hortonomi

Kun olin lapsi, meillä oli isohko piha ja mökki. Niissä riitti puuhasteltavaa. Oli kasvimaata, kukkapenkkiä, puuta ja pensasta. Se vasta oli mukavaa! Ikävää oli ainoastaan se, että vanhempani eivät olleet kovinkaan innokkaita puutarhureita, joten kaikkien näiden rehujen hoito jäi jälkikasvun kotitöiksi.

Vihasin sitä.

Toiset lapset söivät jäätelöä leikkipuistossa kun minä istuin kukkapenkin reunalla ja (k)itkin. Vaikka kuinka yritin, naapurin rouvan hortensiat olivat aina kukoistavampia kuin meidän koiranputket. Ruoho tosiaan oli vihreämpää aidan toisella puolella. Toki talon sisälläkin riitti tekemistä kun piti päivät pääksytysten kastella lukuisia viherkasveja, joita oli ripoteltu ympäri asuntoa. En tiennyt kasvien hoidosta mitään, joten onnistuin tappamaan jopa lahjakaktuksen säilyttämällä sitä vaatekaapissa.

Päätin, että kun kasvan aikuiseksi, en hanki edes muovikukkia.

Aikuistumisessa on kuitenkin se hauska asia, että sitä muuttuu päivä päivältä enemmän vanhempiensa kaltaiseksi. Hävettää myöntää, mutta minä pidän viherkasveista. Ne antavat elämään sisustukseen eloa ja ryhtiä.

Tässä on kuitenkin pieni ongelma. Haluaisin kovasti olla sellainen ihminen, joka viljelee parvekkeella yrttejä ja tomaatintaimia, ja jolla on siirtolapuutarhassa oma pieni kasvimaa. Sielläpä kasvaisi mukavasti kaupungin saasteissa luomuporkkanat ja uudet perunat. En kuitenkaan ole mikään viherpeukalo. Ikkunalaudallani kituu milloin mitäkin, ja jouluisin yritän epätoivon vallassa pitää hyasinttia hengissä edes viikon. Ikeasta ostamani orkidea on nähnyt parhaat päivänsä, ja tekee hiljaista kuolemaa.

Onneksi kuitenkin olen oivaltanut, että viherkasveja saa kaupasta suhteellisen edullisesti uusia tilalle kun entiset nuupahtavat. En sitä paitsi edes käytä ikkunalaudalla olevia yrttejä koskaan yhtään mihinkään. Ne odottavat sitä päivää kun minusta tulee huippukokki.