Eräässä mainoksessa väitetään, että unelmointi on jo puoli voittoa. En kyllä aivan allekirjoita moista. Nimittäin jos unelmoin miljoonasta eurosta, ei tililleni itsekseen ilmesty puolta miljoonaa. Usko pois, yritetty on. Kuitenkin unelmat ovat minun mielestäni ihmisille tärkeitä, joten ajattelin valottaa hieman omaa näkökulmaani haaveisiin ja niiden toteutumiseen.

Olin haaveilija jo päiväkodissa.

Itse olen aina ollut kova tyttö haaveilemaan. Suurin osa tavoitteistani ja unelmistani on jo pienestä pitäen liittynyt työhön. Halusin promoottoriksi, koska se oli mielestäni coolia. Sitten minusta tuli sellainen. Halusin matkustella ja nähdä maailmaa ennen kuin asetun aloilleni. Niin minusta tuli matkaopas. Unelmoin lentoemännän työstä ja minusta tuli matkustamohenkilökuntaa. Suurin ammatillinen haaveeni on kuitenkin ollut ala-asteelta saakka voida kirjoittaa työkseni. Pikkuhiljaa sekin on toteutumassa.

Miten olen onnistunut toteuttamaan haaveitani? Minun mielestäni ei riitä, että tahtoo oikein kovasti tai että luottaa pelkästään hyvään tuuriin. Pitää olla valmis tekemään töitä unelmien vuoksi.  Ei voi olettaa, että kaikki tuodaan hopeatarjottimella. Haaveiden toteutumisen eteen täytyy pystyä kompastumaan, tekemään vaikeitakin valintoja ja oppimaan virheistään –jos ei ensimmäisellä niin viimeistään toisella kerralla. Pitää myös ymmärtää, että kaikkea ei voi saavuttaa heti. Se on ollut vaikeaa tällaiselle kärsimättömälle luonteelle kuin minä. Elämässä ei asiat aina mene niin kuin suunnittelee ja se pitää hyväksyä.

Olen saanut asua hienoissa paikoissa, joista en edes osannut unelmoida.

Esimerkiksi jos olisin mennyt heti lukion jälkeen Tampereelle lukemaan tiedotusoppia, olisin jo aikapäivää sitten maisteri ja varmasti politiikan toimittajana jossain arvostetussa julkaisussa. Kuitenkin minua ehkä saattaisi harmittaa, että en olisi asunut ulkomailla, tehnyt lentoemännän töitä, matkustellut tai viettänyt kesää kierrellen festareilta toiselle. Ystäväpiirini olisi varmasti aikalailla toisenlainen ja maailmankatsomukseni hyvinkin erilainen. Uskon, että olisin paljon vakavampi. Luultavasti asuisin siellä Tampereella mahdollisen opiskeluaikaisen poikaystäväni kanssa omistusasunnossa ja olisimme menossa naimisiin. Se kun on siinä elämäntilanteessa hyvinkin luontevaa.

Olen seikkaillut Manhattanilla.

Joidenkin sukulaisten ja ystävien mielestä olen tehnyt vääriä valintoja lähtiessäni kulkemaan omaa tietäni ja eksyessäni välillä aika pahastikin. Yleisesti ajatellaan, että jos on valmistunut lukiosta huippukeskiarvolla ja vieläpä tietää, mitä haluaa isona tehdä työkseen, on järjetöntä pitää kymmenisen välivuotta opiskelusta. Ehkä siinä on pointtinsa. Itse kuitenkin näen asian niin, että jos aikoo kirjoittaa elääkseen, on oltava jotain mistä kirjoittaa. Olen ollut siinä mielessä etuoikeutettu, että sentään äitini on tukenut valintojani ja virheitäni aina niitä tuomitsematta.

On minulla toki muitakin haaveita ollut kuin työelämään liittyviä. Joskus unelmoin jääkiekkovarusteisiin sonnustautuneesta prinssistä. Sittemmin kävikin ilmi, että ne olivat kaikki sammakoita. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä maanläheisemmiksi nämä toiveeni muuttuvat: Aiemmin haaveilin häistä, nykyään avioliitosta. Joskus unelmoin asuvani kolmekymppisenä tyylikkäässä asunnossa Ullanlinnassa. Nykyään haaveilen lähinnä hiljaisuudesta, rauhasta ja vastaleikatun nurmikon tuoksusta. Nuorempana halusin kaksi lasta, tytön ja pojan. Nyt on aivan sama, montako niitä tulee, kunhan olisivat terveitä tai tulisi edes yksi.

Unelmat ovat siis tärkeitä, mutta niin on niiden tavoitteleminenkin. Joskus se vaatii uhrauksia, pettymyksiä, verta, hikeä ja kyyneleitä. Toisinaan unelmat tuntuvat toteutuvan kuin itsestään silloin kun sitä vähiten odottaa. Kuitenkin aina pitää pyrkiä eteenpäin. Enkä nyt tarkoita, että ei saisi pysähtyä nautiskelemaan elämästä, vaan että ei saa pysähtyä märehtihtimään mennyttä tai murehtimaan tulevaa.

Jos haaveilee näistä maisemista, kannattaa varata matka Kanarialle.

Elämässä tulee eteen kaikenlaista. Maailma osaa potkia korkeilla piikkikärkisillä saappailla päähän. Joskus pelkästään kahvimaidon loppuminen voi tuntua aivan kertakaikkisen epäreilulta.  Jos ei ole lainkaan tottunut vastoinkäymisiin, saattaa pienikin asia olla ylitsepääsemättömän vaikeaa. Jos on koko ikänsä elänyt pumpulissa, sitä luulee helposti aikuisuudenkin olevan yksisarvisia, pehmoisia pilvenhattaroita ja sateenkaaria. Sitä vastoin mikäli on jo nuorena ottanut vastuuta tai joutunut joskus käsittelemään kipeitäkin asioita, niihin pienempiin ylämäkiin ei välttämättä hyydy ihan samalla tavalla.

Uskallan väittää, että iso osa vastoinkäymisistä on aivan itse aiheutettuja. Sekös tässä pännii. Jos kaadut portaissa murtaen nilkkasi, saat syyttää vain itseäsi, koska olet kömpelö tai koska laitoit jalkaan sellaiset kengät, joilla et osaa kävellä. Jos nukut pommiin ja pomo suuttuu, on sekin ihan oma vikasi kun et laittanut herätyskelloa soimaan. Jos unohdat ostaa kaupasta kananmunia, vaikka se oli ainoa asia, jota lähdit ostamaan, voit syyttää vain omaa lähimuistihäiriöistä pääkoppaasi. Jos tiputat puhelimen maahan ja näyttö särkyy, voit syyttää itseäsi siitäkin, että et hankkinut suojakuorta.

Inhottava vastoinkäyminen: Juuri kuvanottohetkellä sain kylmää merivettä päälleni.

Tietenkin on myös koko joukko koettelemuksia, jotka ovat jonkun toisen syytä (kuten kuvassa yllä). Esimerkiksi se, kun et saa ravintolassa heti pöytää, vaikka olet sen hyvissä ajoin varannut tai kun julkinen liikenne takkuilee ja myöhästyt tapaamisesta. Tai se, kun kaupassa on hirveät jonot juuri silloin kun sinulla on kiire. Kaikkein pahimmat koettelemukset ovat tietenkin säästä tai luonnonmullistuksista johtuvia. Nimittäin silloin ei ole oikein ketään, jota osoittaa syyttävällä sormella. Kyllä se ottaa päähän kun lentoliikenne tuhkapilven takia lakkaa, sade sotkee ripsivärin tai koko kodin irtaimisto tuhoutuu tulvassa, mutta et voi laittaa sitä VR:n syyksi.

Lupaan kuitenkin, että sen jälkeen kun olet käynyt hyvästelemässä vanhempasi teho-osastolla, läheinen ystäväsi on kuollut, olet menettänyt lapsen, katsonut miten alkoholismi musertaa läheisen ja sinut on raiskattu tai hakattu, ei pieni flunssa hyvän treenikauden keskellä olekaan niin iso juttu. Toki se vituttaa, mutta asiat täytyy laittaa perspektiiviin.

Siispä totean, että tulemme kaikki kohtaamaan vielä vaikka minkälaisia vastoinkäymisiä, esteitä, hidasteita ja vaikeuksia. Jotkin niistä ovat kerrostalon kokoisia järkäleitä, toiset pieniä itikanpistoja, jotka kutittavat hetken. Tärkeintä on kuitenkin se, miten niihin suhtautuu. Itse tykkään murjottaa ja polkea jalkaa (paitsi silloin kun olen murtanut jalkani kaaduttuani portaissa). Vihaan koko maailmankaikkeutta, kunnes ymmärrän että ei se mitään auta. Sitten pyrin tekemään asialle jotain, mikäli sille on jotain tehtävissä.

Vastoinkäymisten hetkellä voi kokeilla viinijoogaa.

Haluan kovasti uskoa kaikella olevan tarkoituksensa, vaikka emme sitä aina ymmärtäisikään. Olen huomannut, että virheistäkin oppii ja kaikki kokemukset vahvistavat. Erään ystäväni äiti totesi joskus: ”Asioita tapahtuu ja sitten niihin suhtaudutaan”. Se on mielestäni mahtava elämänohje.