Kun Satu Rämö ja Hanne Valtari julkaisivat keväällä Unelmahommissa (WSOY), varasin sen kirjastosta pikimmiten. En kuitenkaan malttanut jonottaa kuukausitolkulla, että pääsisin kahlaamaan teoksen läpi, vaan kipitin kirjakauppaan ja hankin ikioman kappaleen. Yksikään siihen käytetty euro ei mennyt hukkaan. Ahmin kirjan ennätysvauhdilla. Sitten luin sen uudestaan oikein aiheisiin paneutuen.

Paitsi että pidin opuksen kerronnallisesta tyylistä, siinä on mielettömän inspiroivia tosielämän esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat tehneet itselleen ammatin siitä, mitä nyt tykkäävätkään eniten tehdä. Teoksessa on myös ihan konkreettisia vinkkejä siihen, miten kuka tahansa voi päästä unelmahommiin: Ei maalata ruusunpunaisia haavekuvia, vaan kerrotaan realistisesti, että työtähän se vaatii. Työtä, suunnittelua, pitkäjänteisyyttä ja sinnikkyyttä. Jokaisen luvun lopussa on ”Ajateltavaa” -osio, joka haastaa pienten tehtävien muodossa pohtimaan esimerkiksi omia vahvuuksia, asioita jotka haluaisi vielä oppia ja juttuja, joista nauttii arjessa.

Minulle kaikkein suurin oivallus oli, että ei tarvitse olla missään lokerossa myöskään työelämässä. Kirjan kirjoittajat ovat molemmat pitkän linjan bloggaajia, toimittajia ja hirveän paljon muuta. Rämöllä on teoksen mukaan useita eri käyntikortteja:

Lehdistötilaisuudessa esittelen itseni toimittajaksi. Jos otan valokuvia puhelimellani hotelliaulan hauskannäköisestä keinutuolista, esittelen itseni matkanjärjestäjäksi, joka arvioi lähialueen hotellitarjontaa. Jos joku ihmettelee, kun puhun kaupassa kameralle jäätelön koostumuksesta, kerron olevani bloggaaja, joka tekee videosisältöä pohjoismaalaisista jäätelölaaduista. Olen printannut neljä erilaista käyntikorttia. Yhtä jaan matkailuyhteyksissä, toista viestintä- ja toimittajakeikoilla, kolmas on blogilleni ja neljäs kortti esittelee minut desingkauppiaana. Tilaisuuden mukaan kaivan taskusta oikean kortin.”

Valtarin käyntikortissa puolestaan lukee ”tarinankertoja”. Molemmilla heillä on perhe ja mielenkiintoinen ura. He ovat eläviä esimerkkejä siitä, että todellakin unelmien työn ja äitiyden voi yhdistää, eikä tarvitse luopua mistään. Se vaatii vain luovuutta, aikataulutusta sekä tietynlaista kurinalaisuutta ja uskallusta.

Silloin kun minä olin aloittanut työt matkaoppaana päätin, että en koskaan enää tahdo tehdä sellaista duunia, joka tuntuu pakkopullalta. Haluan nauttia myös työelämästä ja tehdä asioita, jotka ovat motivoivia, kehittäviä ja joista saan enemmän kuin vain rahallista korvausta. Se päätös on pitänyt. Olen nauttinut niin matkaopashommista, lentoemännän työstä kuin promoottorina ja tapahtumatuottajanakin olemisesta. Äitiyslomani jälkeenkin minulla on edessäni todella mielenkiintoisia tuulia työrintamalla. Niistä kertonen lisää sitten kun se tulee ajankohtaiseksi.

Minun ei tarvitse koulusta valmistuttuanikaan urautua. Tottakai tällä hetkellä ja tähän elämäntilanteeseen vakituinen työ sopii paremmin kuin hyvin. Kuitenkin viisivuotissuunnitelmani mukaan voin tulevaisuudessa hyvinkin maanantaina kirjoittaa blogia tai kolumnia kahvilassa, tiistaina ja keskiviikkona työskennellä lentoemäntänä, torstaina pitää koulutusta yrityksen sisäisestä viestinnästä, perjantaina tuottaa messuja ja seuraavalla viikolla matkustaa perheen kanssa Espanjaan puoleksi vuodeksi tehden sieltä käsin ulkoisen viestinnän strategiaa jollekin yritykselle tai vaikka kirjoittaa kirjan. Minun ei tarvitse olla vain tuottaja tai vain lentoemäntä tai vain äiti tai vain viestintäkonsultti. Voin olla niitä kaikkia samaan aikaan. Ja niin voit sinäkin!

Itse asiassa uskon, että tulevaisuudessa työelämä on menossa siihen suuntaan, että yhä useamman elanto koostuu erilaisista palasista ja itsensä työllistäminen lisääntyy. Unelmahommissa lukemisen myötä olen itsekin uskaltanut hakeutua erilaisiin mielenkiintoisiin juttuihin mukaan sekä teroittaa sitä tulevaisuuden visiota, jossa voimme asua osan vuodesta ulkomailla tehden töitä sieltä käsin, tavata mielenkiintoisia ihmisiä, saan olla mukana erilaisissa projekteissa ja kuitenkin läsnäoleva äiti.

Kirjan takakansi kertoo:

Harrastuksesta työ? JEP! Bloggaamisesta elanto? ONNISTUU! Haaveena unelmien kivijalkakauppa? TARTU TOIMEEN!

Haaveiletko jättäväsi palkkatyön ja alkavasi tehdä työksesi sitä mistä pidät? Mietitkö miten yhdistää intohimo ja elannon hankkiminen? Haittaako, jos yhden intohimon sijasta onkin monta kiinnostuksen kohdetta? Kaksi luovan alan yksityisyrittäjää Satu Rämö ja Hanne Valtari kertovat, miten he tekivät loikan unelmien töihin -ja miten se voi onnistua sinultakin.

Rämön ja Valtarin kokoamat hauskat tarinat ja käytännölliset vinkit opastavat, miten suunnitella ura tai vaikkapa työpäivä niin että pääsee poimimaan rusinat työelämän pullasta. He puhuvat avoimesti unelmaduunarin arjesta, onnistumisen tunteista ja vaikeista hetkistä. Kirjaan on haastateltu eri alojen ihmisiä, jotka ovat uskaltaneet tehdä itselleen unelmatyön. Unelmahommissa on innostava vertaisopas kaikille, jotka haluavat tehdä työkseen sitä mitä rakastavat.”

Minä suosittelen teosta kaikille, jotka eivät tällä hetkellä ole tyytyväisiä työhönsä. Itse sain ainakin valtavasti inspiraatiota, uskallusta ja varmuutta sen suhteen, että olen menossa kohti omia unelmahommiani.

Sosiaalinen media on niin kertakaikkisen arkipäiväinen asia, että emme välttämättä edes ajattele sen käyttöä kummemmin. Lähes kaikilla on jonkinlainen some -tili, jossa jaetaan enemmän tai vähemmän kaikenlaista. Ei ennen vanhaan laitettu perhekuvia kaiken kansan nähtäville. Ne kehitettiin ja aseteltiin siististi kansioihin tai jätettiin laatikoihin lojumaan. Olen pohtinut äidiksi tultuani paljon sitä, mitä omasta lapsesta on soveliasta jakaa netissä ja minkälaisia vaikutuksia sillä voi olla tulevaisuudessa.

Oma ensikosketukseni alkeelliseen sosiaaliseen mediaan tapahtui yläasteella. Oli sellainen sivusto kuin ii2.org, jonne pystyi lataamaan kuvia ja keskustelemaan muiden kanssa. Pian sen jälkeen liityin myös Irc -galleriaan, joka oli tarkoitettu ”irkkaajille” nimensä mukaisesti kuvagalleriaksi. En ollut irkkaaja, mutta liityin innokkaana yhteisöihin, kuten ”Ylianalysoijat” ja ”Holtittomat”. Minulla on edelleen profiili siellä, joskaan ei aktiivisessa käytössä. Mitä nyt välillä käyn muistelumielessä selailemassa nuoruuskuvia. Ne tuovat suurta hupia.

Vuonna 2007 siirryin galtsusta Facebookiin. Loppu onkin somehistoriaa. Vietin siis juuri kymmenvuotispäivää naamakirjassa. Aloitin myös lukioaikoihin kirjoittamaan eräänlaista blogin esiastetta, nettipäiväkirjaa Livejournaliin. Päivitin sitä melkein kymmenen vuotta säännöllisesti.

Minua hävettää Irc-galleriassa olevat ”hassunhauskat” bilekuvat hölmöine kuvateksteineen, kuten ”Joku roti, painajainen”. Sitäkin enemmän minua nolottaa tajunnanvirtatyyppiset päiväkirjatekstini ihmissuhdedraamoista, jotka olivat sydäntäraastavia ja joita oli paljon. En kuitenkaan raaski poistaa galleriaprofiilia tai Livejournal -kirjoituksia tyystin, koska niissä on tallennettuna minun kasvukipuni ja ennen kaikkea koska niitä ei löydä mitenkään googlaamalla. Ei ollut nimittäin tapana siihen aikaan esiintyä koko nimellään missään.

Tämän pitkähkön johdannon siivittämänä haluan palata itse blogipostauksen aiheeseen, joka on siis äitiys ja sosiaalinen media.

Kuten yllä olevasta kuvakaappauksesta voi havaita, laitan someen kuvia lapsestani, mutta en sellaisia, joista hänet voisi tunnistaa. Tottakai haluaisin tunkea profiilini täyteen hänen pärstäkuviaan, koska minun vauvani on maailman suloisin, taitavin ja viisain penska. Yritän kuitenkin pitää edes jonkinlaisen rajan. Nimittäin itsestäni voin kertoa kaiken peräpukamista lähtien, mutta ei ole reilua tehdä sitä lähipiirille.

Minä en omista lapseni yksityisyyttä. 

Tiedän, että saisin valtavasti lisää lukijoita blogiin ja tykkäyksiä Instagramiin, jos jakaisin pienokaisesta enemmän kertoen kehitysvaiheista yksityiskohtaisesti ja laittaen kuvia sponsorivaatteiden tai tavaroiden toivossa. En kuitenkaan halua toimia niin. Se tuntuu väärältä. Rehellisyyden nimissä todettakoon, että Instagram -storiesiin kylläkin jaan vähän vapaammin materiaalia, mutta en sinnekään koskaan mitään kylpykuvia tai vastaavaa.

On olemassa paljon pitkän linjan mammabloggareita, joiden elanto perustuu hyvin pitkälti jälkeläisten edesottamuksille. Heidän lapsensa alkavat nyt olla kouluikäisiä. Kiusaaminen on aina väärin, mutta kakarat ovat julmia ja keksivät pilkkaamisen aihetta vähemmästäkin kuin siitä, että jonkun koko elämä on netissä. Voihan toki olla, että tulevaisuudessa onkin outoa, että pottakuvat ja sairaskertomukset eivät ole kaikkien nähtävillä.

Ihmiset, jotka jakavat lapsistaan kaiken sosiaalisessa mediassa puolustelevat toimiaan sillä, että pienokaisille jää mukavia muistoja sitten talteen. Vaikka minä en laitakaan kaikkea nettiin, ei se tarkoita, etten olisi dokumentoinut muistoja. Meillä on vauvakirja, jota täytän ahkerasti. Kerään myös ”muistojen laatikkoa” jossa on kaikenlaista roinaa synnytyssairaalan rannekkeesta ensimmäiseen lentolippuun. Sukulaisille ja muille läheisille lähetän kyllä kuvia ja kuulumisia sekä puhelimella että ihan perinteisesti paperiversioina jopa liiankin kanssa. He eivät siis kyllä takuulla jää paitsi vauvan kehitysvaiheista, vaikka en niistä somessa pahemmin huutelekaan.

Minun mielestäni olisi todella pelottavaa, jos tuntemattomat ihmiset tietäisivät lapseni koko nimen, lempiruoan, luonteenpiirteet, päiväkodin ja asuinkadunkin. Sanonpa vaan, että tähän maahan mahtuu kaikenlaisia hörhöjä. Sitä paitsi kuuluisien bloggaajien lastenkin asioita puidaan ties missä palstoilla ja minä en halua, että lapseni löytää itsestään mitään epämääräisiä keskusteluita kasvaessaan netin käyttäjäksi. Aikuisetkin osaavat olla valitettavasti aika julmia.

Haluan kuitenkin kirjoittaa perhe-elämästä sekä äitiydestä, sillä ne ovat nykyään niin valtavan suuri osa minua ja tiedän, että siellä ruutujen toisella puolella on monia, jotka voivat samaistua ajatuksiini. Puhumattakaan siitä, että kirjoittaminen on minulle tärkeä, rakas keino jäsennellä maailmaa. Niin on ollut aina ja siksi varmaan suolsin ne kahdeksantoistakesäisen juuri omilleen muuttaneen tytönhupakon seikkailutkin sinne Livejournaliin. Nykyään tasapainoilen ja kipuilen koko ajan sen kanssa, mitä kehtaan jakaa tänne blogiin tai sosiaaliseen mediaan, etten paljastaisi liikaa, mutta olisin kuitenkin aito.

Kukaan ei voi tietää, mihin some on matkalla. Voi olla, että sen vaikutukset tämän ajan lasten elämään eivät ole lainkaan negatiivisia, päinvastoin. Minä en kuitenkaan halua ottaa sitä riskiä, että jonain päivänä oma jälkeläiseni haastaa minut oikeuteen häntä koskevien arkaluontoisten tietojen levittämisestä.

Tällä kirjoituksella en luonnollisestikaan tahdo kritisoida ketään, joka laittaa jälkikasvustaan kuvia nettiin. Tiedän monia, jotka lataavat esimerkiksi Facebookiin fotoja hyvin rajatulle yleisölle: läheisille ystäville ja sukulaisille. Se on ihan ok.

Minä en vain uskalla jakaa kaikkea vaikkapa täällä blogissa, koska en tiedä, millaisia vaikutuksia sillä voi olla lapseni kehitykselle ja tulevaisuudelle. Se on minun linjaukseni aiheeseen ja joku toinen voi olla täysin eri mieltä. Sekin on ihan ok.

Ystävällisin terveisin, Kepa77