Rakas päiväkirja, eniten vituttaa kaikki

Tänään on ollut tosi ankea olo ja olen huonolla tuulella. Luulen, että se johtuu siitä, kun minulla on ollut sellainen pieni flunssa jo jostain viime viikon puolivälin kieppeiltä saakka. Sellainen, että en ole oikein kipeä, mutta on vähän outo ja alavireinen fiilis ollut -etenkin siis tänään.

Nukuin viime yönä melkein kellon ympäri ja muutenkin olen koko päivän lepäillyt ja tehnyt tietokoneella vaan ihan pakolliset työhommat. Uskon, että sään harmaus on myös vaikuttanut olotilaan, vaikka olenkin yleisesti ottaen ollut suorastaan varauksettoman riemuissani päivän pitenemisestä.

Eilen puolestaan suunnittelin kesää. (Vittuku ois kesä.)

Olemme lähdössä toukokuun lopussa lapseni, äitini ja siskoni kanssa Pariisiin. Jatkan sieltä lapsen kanssa kaksin Lontooseen ystävieni luo junalla. Siitä tulee eeppistä. Tämä matka juontaa juurensa 2000-luvun alkuun, kun kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2007. Minun piti lähteä äitini kanssa Pariisiin, mutta päätimme, että lähdemme vasta kun 11 vuotta nuorempi siskoni on sen ikäinen, että otetaan hänet sitten mukaan. Se aika lienee nyt.

Tai oikeastaan, jos tarkkoja ollaan, tämä reissu juontaa juurensa vieläkin pidemmälle, sillä äitini on pakottanut minut ja veljeni opiskelemaan ranskaa. Itse kestin kaksi vuotta, veljeni sinnitteli vielä läpi yläasteen. On sanomattakin selvää, ettemme kumpikaan puhu sanaakaan ranskaa. Onneksi lapseni metsäeskari on ”ranskarikasteinen”, joten hän saa toimia tulkkina. (Hän myös juuri äsken tuli tänne huoneeseen ja kertoi, että aikoo ottaa ”Opi ranskaa Akun ja Mikin kanssa” -kirjansa päiväkotiin satuhetken kirjaksi. Kaikki saavat tuoda yhden kirjan kotoa.)

Tuntuu tosi oudolta, että ensi viikolla on jo helmikuu. Pitäisi alkaa suunnitella lapsen päiväkotikaverisynttäreitä. Enää en voi välttyä niistä pandemian varjolla. Hitsi.

Menen nyt syömään kalakeittoa. Terkuin, Riina