Köyhät, lihavat ja mummoalkkarit

Olen seuraillut tässä erästä tositeeveeformaattia syksyn mittaan jonkin verran ihan 24/7 toisinaan, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Ja olen niin mieleni pahoittanut monestakin tilanteesta.

Siellä oli muun muassa eräs pyykinpesukohtaus, jossa osallistujat pesivät oletettavasti kanssaosallistujien vaatteita (joiden joukkoon oli toki hämäykseksi ujutettu muitakin kledjuja). Kommentit olivat luokkaa: HYI KUKA KÄYTTÄÄ TÄMMÖSIÄ ALKKAREITA LOL?!

Tiedoksenne: mummoalkkarit on vaateteollisuuden lahja meille mukavuudenhaluisille lylleröille, enkä häpeä myöntää sitä.

Pyykinpesuun liittyi myös viimeisin tuohtumisen aiheeni. Osallistujilla oli tehtävänä lajitella, pestä ja silittää kodittomille lahjoitettavia vaatteita. Mielestäni ihana, tärkeä tehtävä ja monet tarttuivatkin toimeen asiaan kuuluvalla tarmolla sekä hyväntekemisen tuomalla innokkuudella. Sitten oli muutamia, jotka keskittyivät lähinnä arvostelemaan vaatteiden kokoa tyyliin: ”Laitan tämän S-kokoisen tähän L-kokoisten laatikkoon, että saavat vähän motivaatiota.”

Minä olen tunnetusti sarkastisen ja (itse)ironisen huumorin ystävä. Koen tunnistavani näitä melko hyvin. Mainituista kommenteista on kuitenkin moinen kaukana. Olen itsekin joskus nuorena tytönhupakkona yrittänyt naamioida todella ilkeitä sanomisiani huumoriksi. Nyt se hävettää ja olen sittemmin ymmärtänyt, että kyse on ollut vain minun omasta epävarmuudestani.

Tiedän mistä puhun ja siksi Haluan kertoa tarinan

Olin nuorempana kahvilassa töissä. Pyörin vapaa-ajalla ”Helsingin pintaliitopiireissä” ja sen takia olin todella paljon parempi kuin muut. Olin myös mielestäni todella nokkela resting bitchface vittumaisine heittoineni. Olin pitkälti sitä mieltä, että ihmisten ei tarvitse pitää minua älykkäänä, kunhan pitävät laihana ja kauniina. Olihan se toki valtavan coolia hengata yökerhojen VIP-tiloissa ja julkimoiden venejatkoilla tai hotelleiden sviiteissä parikymppisenä juoden viinaa muiden piikkiin. Nykyään kuitenkin niinä harvoina kertoina, kun käyn yökerhossa ja menen esimerkiksi sinne tässä tositv-ohjelmassa nyt monesti mainittuun Teatterin VIPiin kaadun tuolilla ja minut ystävällismielisesti saatetaan ulos, tunnen itseni lähinnä vanhaksi kukkahattutädiksi. Samat setämiehet vuodesta (tai oikeastaan jo vuosikymmenestä) toiseeen Lansonit ja Belvederet pöydässä istuvat siellä parikymppinen pikamuotiin pukeutunut mimmi sylissä. Nolottaa, että olen ollut sellainen mimmi.

Halusin kertoa tämän tarinan, koska olen vakaasti sitä mieltä, että ihmisen persoonallisuus kehittyy ainakin tänne kolmenkympin paremmalle puolelle asti. Kaikilla meillä pinnallisilla lortoilla on mahdollisuus kasvaa ihan kohtalaisen täyspäiseksi aikuiseksi. Minä en ole sama ihminen kuin kymmenen saati viisitoista vuotta sitten, jolloin aloittelin hokihutsu- ja pintaliitouraani Studio 51:ssä. Älkää toki käsittäkö väärin. En edelleenkään kieltäydy ilmaisesta samppanjasta tai venejatkoista, mutta en myöskään mene baaritiskille norkoilemaan sillä ajatuksella, että kohta joku herrasmies saa tarjota juoman. Nykyään minulla on onneksi varaa ostaa omat samppanjani, vaikka olenkin varmasti joidenkin mielestä köyhä, lihava ja kateellinen halutessani ihmisiä ulos BB-talosta myrkyllisen käytöksen vuoksi.

Lopuksi vielä minusta kuva maailman cooleimmissa glamoureissa jetset-venebileissä Hangon Regatassa vuonna 2009. Huomatkaa, että minulla on mukana oma viinilasi, koska ”on noloa juoda muovimukista”. Nyt jälkeenpäin kun tässä pohdin niin olisi tuo puolikuiva Freixenet, Upcider tai halpa punaviini varmasti mennyt alas ihan siitä muovisestakin.

PS. Postauksen muut kuvat eivät liity aiheeseen muuten kuin siten, että vaikka olin 20-vuotiaana parikymmentä kiloa kevyempi, en olisi silloin kehdannut laittaa uimapukukuvia mihinkään sosiaaliseen mediaan, koska näytin mielestäni lihavalta. Näissä kuvissa näytän mielestäni iloiselta.

Lue myös:

Hokihutsun muistelmat -kuinka iskeä jääkiekkoilija?

Voisinko elää jonkun toisen piikkiin?

Seuraathan glamour-elämääni myös Instagramissa @sarkasmiajashampanjaa