Jokin aika sitten useammassakin blogissa listattiin mönkään menneitä koulupaikkoja, työnhakuprosesseja ja jopa ihmissuhteita. Nyt koronan aikaan on hyvä muistella omia mokiaan ja sitä, että näistäkin pettymyksistä on noustu.

Epäonnistuneet opiskelupaikat

• Journalismin koulutusohjelmaan Haaga-Heliaan taisin hakea ainakin kaksi tai kolme kertaa. Joka kerta homma tyssäsi psykologisiin testeihin. Onneksi sain kuitenkin samassa talossa liiketalouden opinnoissani napattua monia kursseja journalismin puolelta, että in your face, bitches.
• Teologinen tiedekunta, Helsingin yliopisto. Tästä olenkin monesti kertonut. Minua on aina kiinnostanut paljon ihmisten uskonnollisuus. En kyllä oikein tiedä, mikä minusta olisi tullut valmistumisen jälkeen, jos olisin päässyt sisään. En ihan näe itseäni leipäpappina. Ehkä opettaja?
• Tiedotusoppia hain lukemaan Tampereen yliopistoon suoraan lukion jälkeen, mutta en kyllä edes yrittänyt panostaa pääsykokeisiin.

Lue lisää: Yhteiskunnan normit ja vaatimukset vs. seikkailumieli

epäonnistuneet työpaikat

• Hain lentoemännäksi jo vuonna 2008, mutta silloin minulla ei tainnut olla tarpeeksi työkokemusta. Lentokoneen ovet aukesivat sitten viisi vuotta myöhemmin.
• Vuonna 2010 hain Pauligin Paulaksi ja pääsin prosessissa 10 parhaan joukkoon. Silloin Paulan imago oli vähän konservatiivisempi kuin nykyään ja näin jälkeenpäin ajateltuna en olisi sopinut siihen lainkaan.
• Viimeisimpänä pettymyksenä hain Alma Talentille sisältömarkkinoinnin tuottajaksi. Tässä pitkässä rekrytointiprosessissa pääsin ihan maaliviivan tuntumaan, mutta en sitten kuitenkaan tullut valituksi. Onni onnettomuudessa, koska heti kun sain tietää tämän mahdollisuuden menneen mönkään, ystäväni vinkkasi minulle nykyisestä työpaikastani.
• Epäonnistumiseksi voi varmaankin laskea myös sen, että opaskoulussa ilmoitin ponnekkaasti, että en pidä lapsista ja että Egypti olisi huonoin vaihtoehto kohteista ja että haluaisin ”normioppaaksi” Gran Kanarialle. No, jouduin kirahviksi Hurghadaan. Pääsin toki Kanarialle sitten seuraavana talvena.

Minusta kuoriutui lastenoppaana askartelun Mac Gyver.

Lue lisää: Lasten aktiviteettioppaan työpäivä

muita epäonnistumisia

• Hävettää myöntää, mutta osallistuin vuonna 2008 Unelmien poikamies -ohjelmaan. Silloin poikamiehenä oli työtön jalkapalloilija Antti, joka ei kiinnostanut minua pätkän vertaa. Sen sijaan viihdyin tupakkapaikalla kameramiesten seurassa ja salaa toivoin, että juontaja Sami Kuronen olisi ollut se unelmien poikamies. Jännä juttu, että en saanut ruusua tältä Antilta.
• Vuonna 2010 otin osaa Fat Pipe Grid Girl -kilpailuun. Sieltä on hauskoja muistoja ja pääsin finaalikymmenikköön asti, mutta voittoa ei tullut.
• Näiden lisäksi plakkarissa on melko monta epäonnistunutta ihmissuhdetta, mutta se on toinen tarina se.

Fat Pipe Grid Girl. Kuva:Janne Mäki

Missä sinä olet epäonnistunut?

Muistathan seurata minua myös sosiaalisen median kanavissa:
Instagram

Facebook

Aivan ensiksi haluan huomauttaa, että postauksen otsikossa olevaan kysymykseen minulla ei ole vastausta, vaan tiedustelen sitä vilpittömästi teiltä muilta.

Muutama viikko sitten ajattelin, että en kirjoita mitään tästä poikkeustilanteesta. Kuitenkin viime viikolla pohdin, että oikeastaan voisin jakaa jotain toivoa herättävää ja positiivista. Vielä alkuviikosta sitten kuitenkin tulin siihen lopputulokseen, että vain musta huumori auttaa, jos joku.

Nyt kuitenkin kirjoitan tätä postausta mieleen hiipineen ahdistuksen keskeltä.

Viimeisen viikon aikana tunteeni ovat vaihdelleet ”kaikilla pilvillä on hopeareunus”, ”kyllä kaikki järjestyy” ja ”kaikella on tarkoituksensa” -tyyppisistä toivonpilkahduksista syvään epätoivoon..

viikko etätöitä koko perheen voimin takana

Kuten olen kertonut, normaalioloissa olen tehokkaimmillani ja tuottavimmillani etäpäivinä. Ne ovat työarkea mukavasti tasapainottavia ja hyvinvoinnin kannalta tärkeitä. Lontoossakin etäily sujui mallikkaasti vielä muutamia viikkoja sitten.

Olen tässä kuluneen viikon aikana oppinut, että en kuitenkaan rakasta etätyöskentelyä ihan niin paljon silloin kun saman katon alla on myös etätyöskentelevä insinööri-aviomies ja ”kotipäiväkodissa” oleva kolmevuotias. Tyttäremme jäi siis päiväkodista pois jo maanantaista alkaen ja itse olen viimeksi käynyt toimistolla toissaviikon torstaina. Sosiaaliset kontaktit on minimoitu.

Normaalissa arjessa meidän perheen yksilöt tarvitsevat todella paljon omaa aikaa ja tilaa. Tyttäremme viihtyy päiväkodissa erinomaisesti ja onkin tässä viikon aikana päivittäin kysynyt keskimäärin seitsemän kertaa, koska mennään takaisin päiväkotiin.

Olemmekin yrittäneet parhaamme mukaan pitää yllä jonkinlaista päiväkotimaista rytmiä. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että meidän aikuisten työaika pirstaloituu noin 06:30-19:30 -välille. ”Työpaikalla” eli työhuoneessa työskentelee vuorotellen keskeytyksettä jompi kumpi, usein palaverien tai keskittymistä vaativien työtehtävien mukaan jaoteltuna.

Sillä välin se toinen vanhempi yrittää keksiä tyttärelle jotain järkevää, kehittävää ja ikäkauteen sopivaa puuhaa ja samalla tehdä ei-niin-paljon-keskittymistä-vaativia-työtehtäviään. Oman lisämausteensa tähän on tuonut se, ettei tytär ole yhtenäkään päivänä suostunut nukkumaan päiväunia. (Myönnettäköön, että minun vahtivuorollani tämä ”järkevä, kehittävä ja ikäkauteen sopiva puuha” on 99% ajasta sitä, että hän katsoo Netflixiä ja 1% kotitöiden tai ruokahuollon parissa puurtamista yhdessä tuumin.)

No, kyllä me pärjäillään. Nyt kiitän onneani, että on sentään vielä ainakin toistaiseksi ylipäätään töitä, työhuone ja kaksi televisiota. Arkipäivien paras hetki onkin viikon aikana ollut se, kun lapsen mennessä nukkumaan mies vetäytyy työhuoneeseen konsolin ääreen ja saan itse katsoa olkkarissa kokonaisen tunnin Greyn Anatomiaa ennen kuin täytyy mennä nukkumaan.

Erään vanhan työkaverini äiti totesi joskus näin viisaasti. Se sopii kaikkiin tilanteisiin, mutta on nyt erityisen ajankohtainen.

tämä kriisi vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin

Kuten muutkin, olen äärimmäisen huolissani riskiryhmiin kuuluvista ja heidän voinnistaan. Olen huolissani siitä, että nuoret, perusterveet ihmisetkin ovat maailmalla tarvinneet tehohoitoa ja jopa menehtyneet. Kuitenkin suurin osa ihmisistä sairastaa taudin kohtalaisen lievänä. Se on hyvä uutinen.

On kuitenkin otettava myös huomioon tämän poikkeustilanteen vaikutus mielenterveyteen. Valitettavasti uskon, että muun muassa mielenterveyden ongelmat ja alkoholismi, väkivalta sekä avioerot tulevat lisääntymään radikaalisti.

Kirjoitin meidän perheen muistitaululle tänään ”myötä- ja vastoinkäymisissä”. Ihan vain, jotta muistaisin, mitä olen itse mennyt lupaamaan.

Minulla on melko hyvä itsetuntemus. Olen sellainen ihminen, joka tarvitsee omaa aikaa. Tarvitsen myös työelämää ja sen tuomaa merkityksellisyyden tunnetta. Tarvitsen aikaa ystävien ja sukulaisteni kanssa ihan yhtä lailla kuin perheaikaakin.

Viimeisen vuoden aikana olemme tyttären kanssa käyneet lähes kuukausittain minun sukuni luona Pohjois-Savossa. Nyt en tiedä, milloin näen heitä seuraavan kerran. Tämä surettaa paljon enemmän kuin peruuntuneet Portugalin huomenlahja- tai Reimsin samppanjatilareissut.

Olen viimeksi äitiyslomalla ollessani tuntenut itseni näin mitättömäksi, arvottomaksi, avuttomaksi ja rajoitetuksi. Minulla on tapana vaipua synkkyyteen aika-ajoin ja tunnen sen olevan lähellä. En halua mennä sinne. Mikä auttaisi?

Minua ahdistaa tuleva lama ja se, miten tästä kaikesta selvitään noin niin kuin kansantalouden näkökulmasta. Monet läheisistä ystävistäni ja entisistä kollegoistani matkailu- ja tapahtuma-alalla ovat jo saaneet lomautuslapun käteen, jotkut jopa menettäneet työpaikkansa kokonaan. Kuinka moni vielä menettää työpaikkansa? Menetänkö minä? Entä mieheni?

loppukaneetti

Minä en siis kaipaa vinkkejä vessapaperin hamstraukseen. En kaipaa neuvoja Netflixin parhaimmistoon tai äänikirjoihin. En myöskään tahdo suosituksia siihen, mitä puuhailla lapsen kanssa. Kyllä meillä tekemistä riittää. Jo pelkästään vilkaisu ulos ikkunasta muistuttaa, että pihamaalla olisi hommia pitkäksi ajaksi ja tiedän, että kaapitkin voisi nyt konmarittaa ja autotallinkin järjestellä. Osaan askarrella kyllä ja ulkoilu kolmevuotiaan kanssa käy jumpasta.

Siispä kotitreenivinkkien sijaan kaipaisin neuvoja ja vertaistukea siihen, miten tästä tilanteesta voi selvitä jotenkuten järjissään ja siten, että perhe olisi kasassa vielä sitten kun tämä kaikki on ohi. Tosiaan vasta viikko on kulunut. Yksi viikko. Ja olen jo hermoraunio.

Ystävällisin terveisin, jetset-mimmi kirjaimellisesti vangittuna pakilalaisen kotiäidin vartaloon.