Minulla on uusi suosikki näköradiossa. Nimittäin Jenni Pääskysaaren luotsaama ”Pitääkö olla huolissaan?”. Suosio perustuu pitkälti panelisteihin, Tuomas Kyröön ja Miika Nousiaiseen, joiden ulosannille olen vuosikausia hekottanut edellistä suosikkiohjelmaani ”Hyvät ja huonot uutiset” katsoessa.

Tämän televisioviihteen eliitin innoittamana keräsin omasta elämästäni muutamia asioita, joista pohdin vakavasti, pitääkö olla huolissaan:

• Jos suorastaan pelkää nukahtamista kun ei tiedä, saako torkkua vartin vai peräti kaksi tuntia ennen kuin pitää herätä taas?
• Jos eräänä päivänä tylsyyksissään viikkasi kaikki muovipussit?
• Jos yksi suurimmista huolenaiheista synnytyksessä oli ylikasvaneet varpaankynnet ja se, mitä kätilö niistäkin ajattelee?
• Jos ei vieläkään oikein tiedä, mikä se vauvakupla on?
• Jos ei ollut varautunut siihen, ettei ole mitään sopivia vaatteita raskauden jälkeen ja kulkee avomiehen pyjamassa ympäri vuorokauden?
• Jos välipalojen preppaaminen valmiiksi tuo valtavaa riemua?
• Jos haluaa mielummin täyttää viinikaappia kuin tyhjentää sitä?
• Jos päivän kohokohta on parinkymmenen minuutin kävelylenkki?
• Jos nauttii siitä, että voi katsoa lumimyrskyä ikkunasta, eikä tarvitse poistua kotoa?
• Jos vollottaa tiskiharjan takia monta tuntia?
• Jos iloitsee suunnattomasti siitä, että pääsee kaikessa rauhassa suihkuun?
• Jos lähikaupassa käyminen tuntuu hohdokkaalta?

Pitääkö olla huolissaan, torstaisin yhdeksältä MTV3 -kanavalla.

Tämä kirjoitus saattaa olla vain valtavien hormonihöyryjen tuotos, mutta se kuulunee tähän elämänvaiheeseen.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että ihminenkin on vain eläin. Äitiyden myötä tämä tulee entistä vahvemmin ilmi. Äidinvaisto, suojeluvietti ja oman reviirin puolustaminen saattavat kuulostaa leijonaemon toimilta, mutta voin vakuuttaa niiden pätevän mainiosti myös homo sapiensiin tai ainakin allekirjoittaneeseen.

Otetaan esimerkiksi oma koti ja leikitään pientä ajatusleikkiä. Kuvitellaan, että joku murtautuisi meille. Minulla ei ole arvokkaita koruja tai kalliita esineitä, joita pölliä. Ehkä ryöväriä kiinnostaisi hivenen vanhentunut elektroniikka ja avomieheni Playstation -pelit? En kuitenkaan usko. Täällä ei siis käytännössä ole mitään käännettävää. Tuon hypoteettisen voron meille murtautuessa minua luultavasti häiritsisi eniten se, jos likaiset tiskit olisivat jääneet altaaseen tai sohvatyynyt eivät olisi ojossa ja varas näkisi kaiken sen sotkun. Mitä hän oikein ajattelisi meidän taloudenhoidostamme?

Vakavasti ottaen: mikäli joku sattuisi tunkeutumaan kotiimme poissa ollessamme, veikkaan, että minua ahdistaisi lähinnä ajatus siitä, kuinka joku on tullut reviirilleni silloin kun en itse ole sitä ollut puolustamassa.

Olen huomannut uuden äitiyden ensiviikkojen myötä, että ”reviiri” minun kohdallani tarkoittaa myös pienokaiseen liittyviä asioita. Kirjoitin jo raskaana ollessani, kuinka kaikilla tuntuu olevan käsitys siitä, millainen vanhempi minusta pitäisi tulla. Silloin kerroin pelkääväni, etten voi (muiden silmissä) koskaan riittää ja pohdin, miten tästä kaikesta voi selvitä kunnialla. Totesin, että toisinaan hienovaraiset ja eittämättä hyvää tarkoittavatkin kommentit satuttavat.

Nämä yllä kuvaillut tunteet ovat viime viikkoina vahvistuneet noin satakertaisiksi. Enää kun ei puhuta vain ajatuksen tasolla imetyksestä, nukkumisjärjestelyistä tai oman ajan ottamisesta, vaan ne asiat ovat konkretisoituneet. Sen myötä myös kommentit ovat muuttuneet vaativimmiksi. Minulla on melko selkeä käsitys siitä, miten haluaisin lapsemme kasvattaa. Kuitenkin jos muut jatkuvasti laittavat paheksuvia kapuloita rattaisiin, en tiedä, jaksanko taistella tuulimyllyjä vastaan. Minäkin olen vain ihminen ja rehellisesti sanottuna päivä päivältä väsyneempi sellainen.

Koska minulla ei ole kokemusta vanhemmuudesta, olen lueskellut aiheesta paljon Internetin ihmeellisestä maailmasta. Mietin tässä vain seuraavaa: miten äideillä, joilla omien sanojensa mukaan ei riitä vuorokauden tunnit muuhun kuin pyykinpesuun, on kuitenkin aikaa roikkua somessa haukkumassa muita? Myönnän, että olen itsekin aika kova arvostelemaan kanssaihmisiä. Sehän on lempiharrastukseni! Usein kuitenkin tyydyn kritisoimaan täällä blogissa kovaan ääneen hiljaa mielessäni tai korkeintaan selän takana niin kuin normaaleilla aikuisilla on tapana.

Loisteliaaksi lopuksi haluan kohteliaasti pyytää seuraavaa: voitaisiinko me äidit ja isät sopia, että annetaan jokaisen pilata jälkeläisensä parhaaksi katsomallaan tavalla, eikä tuputeta muille omia mielipiteitämme tai mitään muutakaan?

PS. Postauksen kuvat ovat täysin irrelevantteja tekstin kannalta. Halusin vain laittaa muutaman otoksen kukista ja lahjoista, joita olemme saaneet viime päivinä.