Mitä ihmisen ammatti oikeastaan kertoo hänestä? Voiko sen perusteella, mitä joku tekee työkseen, päätellä jotain? Ovatko kaikki asianajajat tylsiä? Harrastavatko kaikki sairaanhoitajat ristipistotöitä? Ovatko  muusikot alkoholisteja?

Hävettää myöntää, mutta nuorempana arvotin miehiä ihmisiä melko puhtaasti ammatin perusteella. Kaikki alkoi siitä, kun yläasteella päätin, että jääkiekkoilijat ovat ainoita tavoittelemisen arvoisia kaksilahkeisia.

Ja minähän tavoittelin. Oli puolustajaa, keskushyökkääjää, oikeaa laitaa, vasenta laitaa ja maalivahtia. Kärkikarvaajaa ja jäähykuningasta. Aikani pelattuani otin aikalisän, ja päätin että arvostan enemmän jotain muuta kuin täydellisiä pakaroita, nuuskaa huulessa, lippistä väärinpäin ja hyviä bileitä.

En kuitenkaan aivan keksinyt, mitä se jokin muu voisi olla, joten jatkoin pinnalliseen tyyliini hyvin ulkokuoripitoisella linjalla. Kuvaan tulivat mukaan komeat yökerhojen ovimiehet ja vapaaottelijat. Oikeastaan kaikenlaisten urheilulajien edustajat olivat vahvasti edustettuina. Pikkuhiljaa aloin myös pitää arvossa koulutusta ja rahaa.

Sitten lähdin matkaoppaaksi. Ammattien sijaan keräilin ahkerasti eri maiden lippuja. Ruotsi, Norja, Tanska, Turkki, Espanja, Ranska ja niin edelleen. Se touhu ei kuitenkaan ollut kovin kauaskantoista, joten kyllästyin melko nopeasti. Kuin vaihvihkaan päässäni alkoi kytemään ajatus siitä, että ihminen saattaa olla jotain muutakin kuin koulutus, ammatti tai kansalaisuus.

Palattuani Suomeen minusta tuli matkustamohenkilökuntaa. Huomasin nopeasti, että miehet kohtelivat minua eri tavalla kuin ennen. Oivalsin, että en ollut ainut, joka arvottaa ihmisiä ammatin perusteella. Voin kertoa, että lentokone mielletään jostain syystä todella mielenkiintoiseksi työpaikaksi. Tästä on jopa tehty tutkimus, jonka mukaan lentoemäntä ja palomies ovat seksikkäimpiä ammatteja.

Käytin tätä häikäilemättä hyväkseni. Ajattelin, että olisipa vitsikästä, jos löytäisin itselleni palomiehen. Vaikka olin jo mielessäni luopunut eri ammattiryhmien tavoittelusta, päätin ryhtyä vielä viimeiseen taistoon. City –lehden kaikkitietävän Walter de Campin mukaan palomiehet suosivat tiettyjä anniskeluravintoloita Helsingissä. Tämän letkunmetsästyksen tuoksinassa satuin vahingossa tapaamaan elämäni miehen.

Hän on insinööri.

Kun olin lapsi, meillä oli isohko piha ja mökki. Niissä riitti puuhasteltavaa. Oli kasvimaata, kukkapenkkiä, puuta ja pensasta. Se vasta oli mukavaa! Ikävää oli ainoastaan se, että vanhempani eivät olleet kovinkaan innokkaita puutarhureita, joten kaikkien näiden rehujen hoito jäi jälkikasvun kotitöiksi.

Vihasin sitä.

Toiset lapset söivät jäätelöä leikkipuistossa kun minä istuin kukkapenkin reunalla ja (k)itkin. Vaikka kuinka yritin, naapurin rouvan hortensiat olivat aina kukoistavampia kuin meidän koiranputket. Ruoho tosiaan oli vihreämpää aidan toisella puolella. Toki talon sisälläkin riitti tekemistä kun piti päivät pääksytysten kastella lukuisia viherkasveja, joita oli ripoteltu ympäri asuntoa. En tiennyt kasvien hoidosta mitään, joten onnistuin tappamaan jopa lahjakaktuksen säilyttämällä sitä vaatekaapissa.

Päätin, että kun kasvan aikuiseksi, en hanki edes muovikukkia.

Aikuistumisessa on kuitenkin se hauska asia, että sitä muuttuu päivä päivältä enemmän vanhempiensa kaltaiseksi. Hävettää myöntää, mutta minä pidän viherkasveista. Ne antavat elämään sisustukseen eloa ja ryhtiä.

Tässä on kuitenkin pieni ongelma. Haluaisin kovasti olla sellainen ihminen, joka viljelee parvekkeella yrttejä ja tomaatintaimia, ja jolla on siirtolapuutarhassa oma pieni kasvimaa. Sielläpä kasvaisi mukavasti kaupungin saasteissa luomuporkkanat ja uudet perunat. En kuitenkaan ole mikään viherpeukalo. Ikkunalaudallani kituu milloin mitäkin, ja jouluisin yritän epätoivon vallassa pitää hyasinttia hengissä edes viikon. Ikeasta ostamani orkidea on nähnyt parhaat päivänsä, ja tekee hiljaista kuolemaa.

Onneksi kuitenkin olen oivaltanut, että viherkasveja saa kaupasta suhteellisen edullisesti uusia tilalle kun entiset nuupahtavat. En sitä paitsi edes käytä ikkunalaudalla olevia yrttejä koskaan yhtään mihinkään. Ne odottavat sitä päivää kun minusta tulee huippukokki.