Olen elämäni aikana viettänyt koko joukon hyvin erilaisia jouluja. Olen ollut aattona Helsinki-Vantaan lentoasemalla tonttulakissa myymässä olutta, Egyptissä kirahvina tanssien tekokuusen ympärillä, Kanarialla työkavereiden kanssa viiniä litkien ja lentokoneessa kärryjä lykkien Phuketista Göteborgiin. Joka ikinen joulu poissa perheeni luota saa minut arvostamaan tuota juhlapyhää sekä siihen liittyviä perinteitä entistä enemmän. Tänä jouluna saan onneksi olla kotona. Sen kunniaksi suoritin joulusiivouksen ja koristelin kuusen.

Joulu onkin ehdottomasti lempivuodenaikani, sillä  kulkuset kilisee ja joulupukki suukon sai. Mielestäni parasta joulussa on perinteinen ruoka, joulurauha, ”Varpunen jouluaamuna”, kuusen tuoksu, glögi ja tietenkin yhdessäolo perheen kanssa.

Suvussani on tapana järjestää hyvin organisoitu joululahjapeli. Serkkujeni syntymäpäiväjuhlissa isänpäivänä ulkopuolinen onnetar arpoo kaikille tietokoneella kirjoitetun pakettikortin (jotta antajaa ei voisi päätellä käsialan perusteella). Sitten tuolle henkilölle tulee ostaa noin kymmenen euron arvoinen yllätys. Hankalaksi tämän tekee se, että  etukäteen on päätetty jokin tietty kirjain, jolla lahjan pitää alkaa. Tänä vuonna se on ”E”. Paketeista kuoriutuu varmaan monta essua, elefanttia ja e-kirjaa. Aattona sitten arvaillaan, kuka on hankkinut lahjan kenellekin.

Haluaisin sanoa, että en ymmärrä joulun kulutushömpötystä ja kilpavarustelua. Olisi mukavaa todeta, että pelkästään antamisen ilo on paras lahja. Olisi hauskaa, jos voisin hehkuttaa, että koska en halua olla materialisti, teen kaikki joululahjat itse rakkaudella. Näin ne olisivat lahjan saajalle muka jotenkin merkityksellisempiä kun ne on omin pienin kätösin askarreltu.

En kuitenkaan voi sanoa näitä yllä mainittuja asioita, koska se olisi mielettömän tekopyhää. Nimittäin minä rakastan lahjojen ostamista ja vastaanottamista. Sen vuoksihan veronpalautuksia saadaan, jotta ne voi tuhlata joululahjoihin. Viime vuonna ostin mielitietylleni Hugo Bossin klassikkotuoksun sekä Gantin kellon, ja täytyy kyllä myöntää, että olisin ollut hirvittävän vihainen, jos olisin saanut vastalahjaksi itse tehtyä mysliä tai jonkun vitun himmelin.

Ennen vanhaan neidot menivät lavatansseihin etsimään itselleen sulhoa. Isovanhempanikin tapasivat sillä tavalla: Nuori kaunis nainen ystävättärensä kanssa matkallaan pistämään jalalla koreasti kohtasi komean poliisikokelaan. Sillä tiellä he ovat edelleen yli 50 vuoden jälkeen. Ystäväni isovanhemmat puolestaan menivät eräänä vappuna saman puun alle sateelta suojaan.

Nämä ovat ihan todellisia tarinoita. Vaikka väitänkin kiven kovaan olevani antiromantikko, olen aina salaa haaveillut, että minäkin olisin tavannut elämäni miehen metron liukuportaissa tai että siihen liittyisi jokin romanttinen sattumus. Olen myös ajatellut, että monesti oma kulta löytyy harrastuksen tai yhteisten tuttavien avustuksella.

Vaan ei nykypäivänä. Nykyään on kaikenkarvaisia deittisovelluksia, joista voi etsiä itselleen (peti)kumppania tositarkoituksella. Interaktiivinen tapailu on korvannut todelliset kohtaamiset siinä missä Facebook ja Instagram ovat korvanneet perinteiset valokuvakansiot.

Ihmiset ovat nykyään todella kiireisiä. Sosiaalinen elämä tapahtuu Internetin välityksellä kotisohvalta, kuntosalilta, työpaikalta tai bussista käsin muiden askareiden lomassa. Kenellä on muka aikaa käydä huonoilla treffeillä kun karsintaa voi tehdä samalla kun katsoo Netflixiä verkkareissa ja villasukissa?

Monet ovat esimerkiksi Tinderissä puhtaasti huvin vuoksi. On ihanan pinnallista olla tykkäämättä jonkun kuvista ja vakoilla, ketkä entiset heilat tai tutut siellä tulevat vastaan. Uskallan väittää, että suurin osa Tinderissä olevista käyttää sovellusta lähinnä vitsimielessä, eikä etsi sieltä mitään sen vakavampaa kuin kenties satunnaista seksikumppania tai oman egon pönkitystä. Tämä on mielestäni aivan hyväksyttävää, sillä ovathan sinkut harrastaneet sitä vuositolkulla taksitolpalla pilkun jälkeen.

Tuttavapiirissäni on kuitenkin hämmentävän monia, jotka ovat löytäneet tuosta deittisovelluksesta jotain enemmän. Se on kai nykyaikaa. On kyllä toisaalta hirveän epäromanttista kertoa jälkipolville, että äiti ja isi kohtasivat sellaisessa sovelluksessa, jossa piti toisen ulkonäön perusteella joko tykätä tai hylätä. Äiti melkein hylkäsi isin koska sillä oli rumat aurinkolasit, mutta sitten vahingossa swaippasi väärään suuntaan ja koska oli tylsä ilta, vastasi isin viestiin.

Toisaalta en tiedä, onko yhtään sen romanttisempaa kertoa tavanneensa baarissa ja päätyneensä viinanhuuruisille jatkoille, jossa allekirjoittanut joku tyttö joi kaikki shampanjat ja pelasi shakkia pojan kanssa sillä aikaa kun kaikki muut muhinoivat jossain päin asuntoa. Pian nämä tyttö ja poika asuvat yhdessä siinä samassa kämpässä.