Minulla on kuukautiset myöhässä. Normaalisti perheelliselle naimisiinmenevälle ihmiselle se olisi ehkä kihelmöivän onnen aihe. Minä jouduin pakokauhun ja paniikin valtaan. Tässä kirjoituksessa pohdin, miksi.

Ensinnäkin haluan tuoda esille, että tämä on hyvin henkilökohtainen postaus ja toivon, että ette joukkolynkkaa minua ainakaan kovin pahasti tuodessani näitä seikkoja esille. Käsittelen tätä vain ja ainoastaan omasta näkökulmastani ja itsekkäistä lähtökohdistani. Haluan puhua aiheesta, koska ehkä ruutujen toisella puolella olisi edes yksi, jolla on samankaltaisia tuntemuksia. Toiseksi tahdon huomauttaa, että rakastan tytärtäni yli kaiken, enkä voisi kuvitellakaan elämää ilman häntä. Koen, että hänen syntymänsä toi elämääni valoa ja sisältöä, sai minusta esiin uusia puolia sekä tavallaan pelasti minut itseltäni. Myös tulevaa aviomiestäni rakastan hurjan paljon. Rakkaudenpuutteesta tässä kirjoituksessa ei siis ole kyse, päinvastoin.

Punaiset päivät siis olivat myöhässä ja nopea vilkaisu kalenteriin paljasti, että teoriassa raskauden mahdollisuus oli olemassa. Välihuomautuksena todettakoon: ajattelin aiemmin, että haluaisin kaksi lasta ja olin päättänyt, että kolmen vuoden ikäero on sopiva. Tyttäreni on nyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta vanha. Järkeilin, että häiden jälkeen aletaan sitten paukuttamaan toden teolla ja toivotaan parasta. Nyt kuitenkin kun menkkoja ei kuulunut ja olin huomaavinani kaikenlaisia alkuraskauden oireita, ahdistuin hämmentävän paljon. Mitä enemmän muistelin edellistä raskausaikaa, sitä kamalammalta se tuntui: kuukausikaupalla kestänyt päivittäinen raju oksentelu, joka johti pitkään sairaslomaan ja siihen, että jouduin melkein tiputukseen. Kivuliaat peräpukamat, suonikohjut siellä minne aurinko ei paista, närästys, liitoskivut, väsymys, raskausarvet, jatkuva pelko siitä, että kaikki ei ole hyvin, stressi raha-asioista, kaikki ne ruoka-ainerajoitteet ja lopulta 64 tuntia kestänyt synnytys, jonka jälkeen taisteltiin imetyksen kanssa eikä nukuttu yhtäkään kokonaista yötä puoleentoista vuoteen. Olisinko valmis tähän kaikkeen uhmaikäinen taapero jaloissa?

Käsitän toki, että kaikki raskaudet, synnytykset ja vauvavuodet ovat erilaisia. Jotkut selviävät pelkällä raskauden hehkulla yhdeksän kuukautta ja nauttivat täysin rinnoin vauvakuplasta sekä hyvin sujuvasta imetyksestä. Minä puolestani odotan edelleen sitä raskauden hehkua edellisestä koettelemuksesta enkä vieläkään tiedä, mikä vittu se vauvakupla oikein on. Juuri nyt, minulla on sellainen olo, että en pysty enkä kykene ottamaan sitä riskiä, että toinen raskaus synnytyksineen ja vauvavuosineen olisi vieläkin haastavampi kuin ensimmäinen. Olen ehkä itsekäs paska, mutta en vain pysty siihen.

Lisäksi minulla on tällä hetkellä määräaikainen työsuhde, jonka vakinaistamisesta haaveilen ja olen juuri valmistumassa koulusta (enää yksi perkeleen tentti syksyllä). Okei myönnetään, myös kolme vuotta sitten olin määräaikaisessa työsuhteessa, mutta silloin opiskeluja oli niin paljon jäljellä, että hetki oli erilainen. En rehellisesti sanottuna myöskään silloin tiennyt, mihin olen ryhtymässä. Myös taloudellinen tilanne arveluttaa, koska minulla ei ole äitiyslomasta kovin lämpimiä muistoja rahallisesti, vaikka olen toki äärimmäisen kiitollinen, että moiseen on Suomessa mahdollisuus.

Näiden pohdintojen jälkeen olin suoraan sanottuna helvetin huojentunut negatiivisesta raskaustestistä ja tiedän, että tuleva aviomieheni ajattelee samoin, sillä vauva-aika oli hänellekin raskasta. Koen, että nautimme molemmat nyt vanhemmuudesta aivan eri tavalla kun lapsi on vähän kasvanut. Koen myös, että tahdomme olla ainakin hetken aviopuolisoina, eikä pelkästään äiti ja isi. En myöskään ole varma, riittääkö minulla rakkautta ja kapasiteettia juuri nyt tällä hetkellä muille kuin tyttärelle sekä miehelle.

Siispä tulin siihen lopputulokseen, että ehkä vähintäänkin viitisen vuotta sisaruksilla on ihan hyvä ikäero, mikäli näin meille joskus sitten suodaan. Tämän myötä toivon, että utelut ”pikkukakkosesta” jätettäisiin vähemmälle toistaiseksi, kiitos.

PS. Pahoittelut lukuisista tekstissä vilisevistä voimasanoista. En voi itselleni mitään. Huomautettakoon myös, ettei artikkelin kuva Salutorgetin Afternoon Tea:ltä liity tapaukseen millään muotoa.

Kirjoitin vuoden alussa ajatuksiani lähestyvästä synnytyksestä. Aivan kuten päätin, että en kirjoita mitään imetyksestä,päätin yhtä lailla olla paljastamatta likaisia yksityiskohtia synnytyskertomuksesta. Nyt kuitenkin ajan kullattua muistot, ajattelin pyörtää tuonkin päätökseni ja kertoa muutamia seikkoja tuosta elämääni melko perustavanlaatuisesti mullistaneesta tapahtumasta.

Minähän en siis oikeastaan valmistautunut synnytykseen millään tavalla paitsi siten, että kirjoitin paperilappusen, jossa luki, että haluan ehdottomasti kaikki mahdolliset kivunlievitykset. Tein myös eräänlaisen testamentin siltä varalta, että minulle käy huonosti. Se ei tainnut olla kyllä ihan juridisesti pätevä paperi, mutta kirjoitin siihen raskaushormoneissani muun muassa seuraavanlaisia asioita:

”Haluan, että lapsi saa kaikki rokotusohjelmaan kuuluvat rokotukset ”

”En missään nimessä tahdo, että lapsi elää elämäänsä tuntematta minua ja sukujuuriani. Senpä vuoksi vaadin, että olette sukuni kanssa säännöllisesti tekemisissä ja että lapsella on mahdollisuus oppia tuntemaan heidät, vaikka hänen elämässään olisikin esimerkiksi uusi (paha) äitipuoli.”

”Haluan, että lapselle luetaan Astrid Lingrenin tuotantoa.”

”Muumimukejani ei saa myydä, vaan tahdon että ne varjellaan laatikossa ja lapsi saa ne sitten kun on täysi-ikäinen.”

”Anteeksi että en jättänyt enempää rahallista perintöä, vaan perintö on enemmän henkistä laatua.”

”Haluan, että lapsen nimeksi tulee — Tämä toive on ehdoton ja lupaan palata kummittelemaan, mikäli sitä ei noudateta.”

No, ei siitä sen enempää. Palatakseni siihen itse synnytykseen, on tosiaan muutamia juttuja, joita haluan tuoda ilmi:

• Kaikki ei välttämättä tapahdu kuin elokuvissa. Olin maalaillut (kauhu)kuvia siitä, miten lapsivedet tulvivat ruuhkabussissa/kauppareissulla/keskellä yötä sänkyyn. En itse asiassa edes huomannut tuota lapsivesien menoa. Jonnekin oli tullut vain pikkiriikkinen reikä, josta vähän tiputteli. Kuulemma. Vedet lainehtivat ulos kunnolla vasta kun kalvot puhkaistiin aikalailla synnytyksen loppuvaiheessa.
• Perjantaiaamuna alkoi säännölliset supistukset. Pakkailin loput tavarat kaikessa rauhassa, siivoilin, kyttäsin tuntemuksia sekuntikellon kanssa, kävin suihkussa ja onnistuin ajelemaan sääret sekä bikinialueenkin joten kuten, koska en halunnut, että kätilö joutuu kaiken lisäksi katselemaan epäsiistiä tuheroa ja karvakinttuja. Varpaankynsiä en saanut leikattua. Olisi kannattanut, koska minua hävetti ne.
• Operaatio tosiaan käynnistyi perjantaina aamulla joskus seitsemän aikoihin ja lapsi syntyi sunnuntaina klo 23:05. Siitä voi itse kukin laskeskella sitä kärsimyksen määrää.
• Olen erittäin tyytyväinen päätökseeni ottaa kaikki kivunlievityskeinot. Tens -laite tosin ei kyllä hyödyttänyt yhtään mitään. Kyseessä on siis jonkinlainen sähköimpulsseja antava kapistus, joka laitetaan selän puolelle jollain tapaa tasoittamaan tuntemuksia. Kysyin, saanko laittaa sen lapsen isälle ja antaa hänelle sähköiskuja aina supistuksen tullessa, koska se olisi varmasti lievittänyt omaa kipuani enemmän. En saanut, eikä se ollut kätilön mielestä lainkaan hauska heitto.
• Jossain vaiheessa yritin vähän nukkua ja kuulin viereisestä synnytyssalista jonkun toisen tulevan äidin huudot. Kuulosti siltä kuin joku olisi raiskannut häntä kaktuksella. Rehellisyyden nimissä karjuin kyllä itse vähintään yhtä pahasti ilokaasumaskiini supistusten ollessa kivuliaimmillaan.
• Kamalinta synnytyksessä oli kuitenkin yllättäen spinaalipuudutuksen ja epiduraalikatetrin laitto. Toisaalta puudutukset auttoivat samantien, mutta niiden laittaminen oli ihan hirveää kun piti pysyä aivan paikoillaan, enkä kyennyt siihen. Lopulta anestesialääkäri tokaisi, ettei saa laitettua puudutuksia. Aloin tietenkin itkemään ja hytkymään kahta kauheammin. Sitten keräsin itseni keskittäen kaiken vähäisen energiani siihen, että en kavahtaisi jättiläisneulaa ja niin ne saatiin kuin saatiinkin paikoilleen. Sen jälkeen kaikki kivut olivat tipotiessään. Tilalle tuli jäätävä kokovartalokutina sekä täysin hallitsematon tunne isosta kakkahädästä supistusten tullessa.
• Minullahan latenssi eli avautumisvaihe ei ole vieläkään ohi  kesti pari vuorokautta. Oikeastaan se sai vasta sitten vauhtia alleen kun avomieheni lähti Hesburgeriin syömään. Tietenkin.
• Pelkäsin etukäteen, että haukun tuon miehen pataluhaksi synnytyksen edetessä, mutta en oikeastaan sättinyt häntä (omasta mielestäni) kovinkaan paljon. Mitä nyt totesin, että hänestä ei ole vittu mitään hyötyä ja että hän ei anna vesipulloa supistusten välissä tarpeeksi nopeasti. Hänen olisi myös pitänyt aavistaa, että nenäsuihke on vähissä ja varautua asiaan ostamalla apteekista uusi.
• Kun vauva on saatu puserrettua maailmaan, ei häntä muuten viedäkään jenkkityyliin minnekään huoneeseen, jossa on hirveästi muitakin vastasyntyneitä, vaan heti alusta asti pitää yrittää pärjätä ihan omillaan. Me saimme onneksi perhehuoneen, joten olimme siellä sitten kaksin ihmettelemässä rääpälettä keskellä yötä. Olin kieltämättä itse aika kujalla ja aloinkin heti kyynelehtimään, että olen paska mutsi kun en saanut pienokaista syömään. Avomiehelläni oli kuitenkin onneksi järki päässä. Hän oli heti hirveän luonteva isä minun sekoillessa ja pillittäessä vieressä. Ja tällä samalla kaavalla on kulunut jo puoli vuotta.