Kun julkaisin sarkasmia ja pahoinvointia, sain palautetta. Se pisti minut miettimään. En nimittäin halunnut tuolla kirjoituksella missään nimessä vähätellä odotuksen hienoutta ja ymmärrän vallan hyvin, että raskaaksi tuleminen ei ole helppoa kaikille. Halusin vain yksinkertaisesti tuoda kaiken kansan tietoisuuteen, että olen raskas ja samalla kertoa myös, että ensimmäinen kolmannes ei ollut minulle helppoa aikaa. Ajattelinkin nyt valottaa hieman laajemmin tässä postauksessa tapaani ylipäätään käsitellä asioita ja tuoda niitä julki.

Olen luonteeltani sellainen, että jos jokin on huonosti, kerron ja valitan siitä kovaan ääneen kaikille, jotka sattuvat olemaan kuuloetäisyydellä tai joilla on puhelin. Mikäli jokin asia puolestaan on hyvin, hykertelen itsekseni piilossa muiden katseilta tai saatan korkeintaan mainita äidilleni tai asuinkumppanilleni, miten helvetin onnellinen olen. Tämä saattaakin tulla yllätyksenä: Vaikka ärsyynnyn päivittäin monista asioista, olen oikeasti aika tyytyväinen elämääni. Minulla on kodikas koti, mielettömiä ystäviä, ihana perhe ja loistavat uranäkymät. Olen luonteeltani vahva sekä itsenäinen, mutta saan tarvittaessa aina tukea ihmisiltä ympärilläni. Minulla on onni olla perusterve ja joidenkin läheisteni mielestä olen toisinaan hauska.

En vain ole sellainen tyyppi, joka laittaa Instagramiin rakkaudentäyteisiä kuvia avomieheni kanssa, mutta se ei todellakaan vähennä tunteitani häntä kohtaan. En ole myöskään sellainen ihminen, joka jakaa vauvaonneaan päivittäin Facebookissa, mutta sekään ei tarkoita, ettenkö olisi iloinen tuleva äiti.

Olen onnellinen kun sain Muumi -mukit nätisti esille keittiön uuteen astiakaappiin.

Blogini nimi on sarkasmia ja shampanjaa, joten senkin perusteella voi olettaa minun kirjoittavan aiheesta kuin aiheesta kevyesti vähän kieli poskella. Tämä ei ole koskaan ollut mikään hyvinvointi-, vaan pikemminkin pahoinvointiblogi. En pyri inspiroimaan ihmisiä parempaan, positiivisempaan elämään. Tämä on minulle paikka, jonne puran rehellisesti ja kaunistelematta mietteitäni asioista, jotka ottavat päähän toivoen, että edes joku voisi samaistua niihin.

Joten lopuksi todettakoon seuraavaa: Vaikka yksi tähänastisen elämäni hienoimmista hetkistä oli, kun ultraäänessä kohdussani näkyi pienen pieni tyttö, jolla vaikuttaisi olevan kaikki hyvin, aion jatkossakin kirjoittaa enemmän raskauden ajan kakkaamisvaikeuksista ja peräpukamista kuin siitä, miten ihmeellistä tämä kaikki on. Peräpukamista kirjoitetaan mielestäni aivan liian vähän.

Tekstin kuvituksena päätin käyttää otoksia erilaisista sisustukseen liittyvistä hankinnoista, jotka ovat viime aikoina tehneet minut valtavan onnelliseksi. Tämä siksi, jotta uskotte, että teen minä muutakin kuin olen epäkiitollinen elämän eteeni tuomista siunauksista ja valitan kaikesta.

Olen onnellinen, että Desenion nettikaupasta löytyi tällainen juliste, josta olin jo pitkään haaveillut.

Eräässä mainoksessa väitetään, että unelmointi on jo puoli voittoa. En kyllä aivan allekirjoita moista. Nimittäin jos unelmoin miljoonasta eurosta, ei tililleni itsekseen ilmesty puolta miljoonaa. Usko pois, yritetty on. Kuitenkin unelmat ovat minun mielestäni ihmisille tärkeitä, joten ajattelin valottaa hieman omaa näkökulmaani haaveisiin ja niiden toteutumiseen.

Olin haaveilija jo päiväkodissa.

Itse olen aina ollut kova tyttö haaveilemaan. Suurin osa tavoitteistani ja unelmistani on jo pienestä pitäen liittynyt työhön. Halusin promoottoriksi, koska se oli mielestäni coolia. Sitten minusta tuli sellainen. Halusin matkustella ja nähdä maailmaa ennen kuin asetun aloilleni. Niin minusta tuli matkaopas. Unelmoin lentoemännän työstä ja minusta tuli matkustamohenkilökuntaa. Suurin ammatillinen haaveeni on kuitenkin ollut ala-asteelta saakka voida kirjoittaa työkseni. Pikkuhiljaa sekin on toteutumassa.

Miten olen onnistunut toteuttamaan haaveitani? Minun mielestäni ei riitä, että tahtoo oikein kovasti tai että luottaa pelkästään hyvään tuuriin. Pitää olla valmis tekemään töitä unelmien vuoksi.  Ei voi olettaa, että kaikki tuodaan hopeatarjottimella. Haaveiden toteutumisen eteen täytyy pystyä kompastumaan, tekemään vaikeitakin valintoja ja oppimaan virheistään –jos ei ensimmäisellä niin viimeistään toisella kerralla. Pitää myös ymmärtää, että kaikkea ei voi saavuttaa heti. Se on ollut vaikeaa tällaiselle kärsimättömälle luonteelle kuin minä. Elämässä ei asiat aina mene niin kuin suunnittelee ja se pitää hyväksyä.

Olen saanut asua hienoissa paikoissa, joista en edes osannut unelmoida.

Esimerkiksi jos olisin mennyt heti lukion jälkeen Tampereelle lukemaan tiedotusoppia, olisin jo aikapäivää sitten maisteri ja varmasti politiikan toimittajana jossain arvostetussa julkaisussa. Kuitenkin minua ehkä saattaisi harmittaa, että en olisi asunut ulkomailla, tehnyt lentoemännän töitä, matkustellut tai viettänyt kesää kierrellen festareilta toiselle. Ystäväpiirini olisi varmasti aikalailla toisenlainen ja maailmankatsomukseni hyvinkin erilainen. Uskon, että olisin paljon vakavampi. Luultavasti asuisin siellä Tampereella mahdollisen opiskeluaikaisen poikaystäväni kanssa omistusasunnossa ja olisimme menossa naimisiin. Se kun on siinä elämäntilanteessa hyvinkin luontevaa.

Olen seikkaillut Manhattanilla.

Joidenkin sukulaisten ja ystävien mielestä olen tehnyt vääriä valintoja lähtiessäni kulkemaan omaa tietäni ja eksyessäni välillä aika pahastikin. Yleisesti ajatellaan, että jos on valmistunut lukiosta huippukeskiarvolla ja vieläpä tietää, mitä haluaa isona tehdä työkseen, on järjetöntä pitää kymmenisen välivuotta opiskelusta. Ehkä siinä on pointtinsa. Itse kuitenkin näen asian niin, että jos aikoo kirjoittaa elääkseen, on oltava jotain mistä kirjoittaa. Olen ollut siinä mielessä etuoikeutettu, että sentään äitini on tukenut valintojani ja virheitäni aina niitä tuomitsematta.

On minulla toki muitakin haaveita ollut kuin työelämään liittyviä. Joskus unelmoin jääkiekkovarusteisiin sonnustautuneesta prinssistä. Sittemmin kävikin ilmi, että ne olivat kaikki sammakoita. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä maanläheisemmiksi nämä toiveeni muuttuvat: Aiemmin haaveilin häistä, nykyään avioliitosta. Joskus unelmoin asuvani kolmekymppisenä tyylikkäässä asunnossa Ullanlinnassa. Nykyään haaveilen lähinnä hiljaisuudesta, rauhasta ja vastaleikatun nurmikon tuoksusta. Nuorempana halusin kaksi lasta, tytön ja pojan. Nyt on aivan sama, montako niitä tulee, kunhan olisivat terveitä tai tulisi edes yksi.

Unelmat ovat siis tärkeitä, mutta niin on niiden tavoitteleminenkin. Joskus se vaatii uhrauksia, pettymyksiä, verta, hikeä ja kyyneleitä. Toisinaan unelmat tuntuvat toteutuvan kuin itsestään silloin kun sitä vähiten odottaa. Kuitenkin aina pitää pyrkiä eteenpäin. Enkä nyt tarkoita, että ei saisi pysähtyä nautiskelemaan elämästä, vaan että ei saa pysähtyä märehtihtimään mennyttä tai murehtimaan tulevaa.

Jos haaveilee näistä maisemista, kannattaa varata matka Kanarialle.