Me naiset –lehti (48/26.11.2015) laati lukijoilleen kyselyn työelämästä murtaakseen erilaisia siihen liittyviä myyttejä. Kyselyn perusteella peräti 44% vastaajista on sitä mieltä, että työelämä on liian kiireistä ja 16% on jatkuvasti uupunut töissä. Tämä on hälyttävää. Erään lukijan kommentti sai minut kyyneliin: ”Mikä vapaa-aika? Tuntuu, että olen aina töissä tai sitten niin väsynyt vapaa-ajallani etten jaksa tehdä mitään.” Päätin jakaa aiheesta omia kokemuksiani.

Olen aina ollut kova paiskimaan duunia. Koen itseni tunnolliseksi työntekijäksi. Haluan tehdä työni hyvin, oli se sitten kahvin kaatamista yläilmoissa, drinkkien valmistamista yökerhossa, kirahvipuvussa tanssimista, retken vetämistä, suunnittelutyötä tai tuloksista raportointia. Kaikki yllä mainitut tehtävät ovat olleet minulle rakkaita, ja kaikista niistä olen oppinut mielettömän paljon.

Viime vuodet olen ollut siinä etuoikeutetussa asemassa, että olen saanut tehdä mielekästä työtä, johon minulla on palo. Kuitenkin jos palavalle liekille ei anna happea, se tukehtuu. Aloittaessani elokuussa koulunkäynnin töiden ohella, ajattelin hoitavani molemmat helposti. Hyvin aikataulutetun arjen pyörittämiseen tarvitsee kuitenkin myös vapaa-aikaa. Viikko toisensa jälkeen huomasin, että aika, jonka olin varannut töille ja koulutehtäville, ei ollut läheskään riittävä. Tein ylitöitä. Se kostautui väliin jääneinä luentoina ja tekemättöminä läksyinä. Yritin paikkailla tilannetta viikonloppuisin, vaikka oli tarkoitus liikkua, rentoutua ja olla sosiaalinen.

Lopulta tilanne äityi siihen, että peruin sovittuja menoja ystävieni kanssa. Poikaystäväni vietti viikonloppunsa lähinnä videopelien ja omien kavereidensa parissa, koska minulla oli työ- ja koulutehtäviä rästissä. Huomasin pyyteleväni jatkuvasti anteeksi. Työ kärsi, koulu kärsi, parisuhde kärsi. Minä kärsin. Pikkuhiljaa terveytenikin alkoi pettää. En ehtinyt urheilla. En saanut iltaisin unta. Päätä särki. Ahdisi. Lihoin. Olin jatkuvasti väsynyt ja allapäin. Stressi söi minua sisältäpäin, ja annoin sen tapahtua.

Jouduin jäämään sairaslomalle, koska minulla oli häntäluun päällä kivulias paise. Se oli onnenpotku. Vihdoin minun oli pakko pysähtyä. Vaikka olin sairaana, tein silti etätöitä ja koulutehtäviä. Sain kuitenkin sentään levättyä, kiitos vahvojen lääkkeiden.

Kuin tilauksesta minulle soitettiin yhtiöstä, jossa olen ollut kaksi talvea lentoemäntänä. Olin jo mielessäni jättänyt tuon ammatin taakseni, sillä ajattelin markkinoinnin parissa työskentelystä olevan korvaamatonta hyötyä opiskeluille ja toisinpäin. Silläkin uhalla, että saatoin tehdä ammatillisen itsemurhan, päätin tarttua siipiin. Nimittäin muistin sen tunteen, joka minulla oli ensimmäisellä harjoituslennolla: Kun ikään kuin katsoin itseäni ulkoa päin, enkä voinut uskoa, että yksi haaveeni on toteutunut. Rakastan sitä(kin) työtä kovasti.

Päivätyön lopettamisen jälkeen tuli shokkina, miten paljon vapaa-aikaa yhtäkkiä oli. Marraskuu meni kuin sumussa. Kun ei tarvinnutkaan olla koko ajan menossa jonnekin, en jaksanut tehdä mitään. Stressi purkautui jatkuvana väsymyksenä. Saatoin nukkua puolillepäivin ja istua loppupäivän flegmaattisena sohvalla tuijottaen eteeni. Minulla ei ollut motivaatiota käydä koulussa. Halusin vaan olla kotona ja selata sisustusblogeja. Päätin vaihtaa maisemaa ja lähteä Kööpenhaminan kautta Ruotsiin näkemään ystävääni muutamaksi päiväksi.

Piipahdin marraskuun lopussa Helsingborgissa.

Vasta aivan viime viikkoina olen saanut pikkuhiljaa elämäniloni takaisin ja ottanut opiskelusta kiinni. Valitsin keväälle mielenkiintoisia kursseja. Aion vastaisuudessa tehdä vain asioita, joista tulen onnelliseksi. Olen käynyt lenkillä ja nauttinut joulukuusta. Herään edelleen liian myöhään, mutta toisaalta olen luonnostaan iltavirkku. Tärkeintä on kuitenkin se, että viihdyn työssäni suunnattomasti. Minulla on keskimäärin yksi kahden päivän Kanarian reissu tai muutama standby viikkoa kohden. Toki pääsen satunnaisesti kaukolennoillekin nauttimaan Thaimaan tai Meksikon lämmöstä. Töistä ei tarvitse stressata, eikä ne seuraa kotiin.

Vaikka minulle oli äärettömän vaikeaa myöntää syksyllä, että olen oman jaksamiseni äärirajoilla, tiedän tehneeni oikean päätöksen. Olen tällä hetkellä onnellinen.

Alun perin otin postauksessa mukana olevan kuvan tarkoituksenani kirjoittaa siitä, miten paljon me naiset voimme huijata miesparkoja pelkästään ehostautumalla. Näyttääkseen parannellulta versiolta itsestään ei tarvita kirurgin veistä tai täytteitä. Laadukkaat meikit ja kärsivällisyys riittävät.

Kuvat otettuani kuitenkin aloin pohtimaan aihetta vähän eri kulmasta. Katsoin itseäni miettien, että tämä otos oikeastaan kiteyttää kaiken minussa.

Perinteisesti taolaisuuteen liitettävän jin ja jang –ajattelun mukaan maailmankaikkeudessa on kaksi puolta, vastavoimaa. Valoisa ja pimeä. Kylmä ja kuuma. Kova ja pehmeä. Tässä voi olla jotain perää, sillä itsessänikin tuntuu olevan kaksi täysin erilaista minua:

On se, joka haluaa olla lauantai-iltana kotona villasukat jalassa katsoen ”Putousta” ja se, joka tahtoo samaisena iltana bailata yökerhossa korkokengissä juoden shampanjaa.

On se, joka on itsenäinen aikuinen ja se, joka tuntee olevansa vielä lapsi.

On se, joka on ilkeä sekä kyyninen ja toisaalta se, joka on lempeä ja uskoo aina rakkauteen.

On se, joka pohtii syvällisesti maailmanrauhaa sekä poliittista tilannetta ja se, joka haluaa lukea lehdestä vain viihdeuutiset.

On se, joka avaa säästötilin ja se, joka käyttää rahat sieltä uusiin vaatteisiin ja ravintolaillallisiin.

On se, joka rakastaa olla huomion keskipisteenä ja se, joka viihtyy vallan mainiosti itsekseen.

On se, joka haluaisi asua aina keskustassa ja se, joka tahtoo punaisen tuvan ja perunamaan kaukana kaupungin hälystä.

On se spontaani minä ja toisaalta myös se, joka ei voisi elää ilman kalenteria, listoja tai aikatauluja.

On se, joka raahaa itsensä kuntosalille ja se, jonka mielestä on hyvä idea treenin jälkeen mennä viinille ja tilata pitsa.

On se, joka haluaa nähdä maailman joka kolkan ja se, joka haluaa vain olla kotona.

On se, joka leipoo sunnuntaisin pullaa ja se, joka pilkkaa ihmisiä, jotka leipovat pullaa sunnuntaisin.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin ymmärrän, että tarvitsen molempia puolia itsessäni. Toisinaan päätökset pitää tehdä puhtaasti järjellä harkiten kun joskus taas on hyvä luottaa intuitioon, antaa tunteiden viedä. Pitää vain löytää jonkinlainen kauhun tasapaino. Mielestäni kukaan ei voi koskaan olla kokonainen jos ei tunnista itsessään tällaisia ristiriitoja tai eri tasoja. On tärkeää ennen kaikkea hyväksyä itsensä sellaisena kuin on kaikkine virheineenkin.

Toisaalta läheisilleni on varmasti hirveän hankalaa, että olen tänään päivänsäde, ja huomenna menninkäinen.