Rajoittavatko yhteiskunnan vaatimukset ja normit elämää vai mahtuuko palettiin mukaan seikkailumieli, pohdin. Tarkoitan siis sitä, että ensin suunnataan suoraan toisen asteen tutkinnon jälkeen korkeakouluun. Sitten tavataan puoliso ja mennään naimisiin. Yhdessä otetaan asuntolaina, saadaan pari mukulaa ja hankitaan farmariauto. Kolmekymppisenä eletään ruuhkavuosia. Käydään kerran vuodessa Rodoksella ja kerran Kanarialla.

Kerron tämän tarinan sisareni luvalla: Hän muutti pikkukaupungista isolle kirkolle Ouluun opiskelemaan heti lukiosta selvittyään muutama vuosi sitten. Paperilla kaikki on oikein hyvin. Opinnot etenee, hänellä on siinä sivussa työpaikka ja hyvä asuntokin erittäin kohtuullisella vuokralla. Kuitenkin jotain puuttuu.

Hän opiskelee alaa, jota haluaisi opiskella, mutta suuntaus ei kuitenkaan tunnu olevan ihan kohdillaan. Hän haaveilee jättävänsä Oulun taakseen ja muuttavansa vielä isommalle kirkolle, Helsinkiin. Kun hän on kertonut näistä varovaisista haaveistaan, monet ovat ne torpanneet ja olleet jopa närkästyneitä.

seikkalumieli ei ole pahasta

Tähän väliin haluan kertoa oman tarinani. Olen sivunnut aihetta monesti ennenkin. Oli vuosi 2007. En päässyt ensi yrittämällä Tampereelle lukemaan tiedotusoppia lukion jälkeen. (Eikai sinne pääse jos ei ollenkaan lue pääsykokeisiin.) Välivuosi siinsi kirkkaana edessä, kuten olin mielessäni suunnitellutkin. Olin töissä Riihimäellä hampurilaisravintolassa. Olin ollut siellä jo lukion ohella vuoden päivät. Tein lisäksi erilaisia promokeikkoja. Asuin paritalonpuolikkaassa äitini, isäpuoleni ja siskoni naapurissa omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Vuokraa minun ei tarvinnut maksaa.

Minun olisi ollut järkevää käyttää tuo vuosi tienaten sekä säästöen niin paljon rahaa kuin kerkiän ja aloittaa hyvissä ajoin pääsykokeisiin valmistautuminen. Hampurilaisravintolassa minulle tarjottiin vuoropäällikön paikkaa.

En kuitenkaan to-del-la-kaan halunnut jäädä Riihimäelle ja alistua yhteiskunnan, tai kenenkään, vaatimuksiin. Olin käynyt lukion Helsingissä ja minun kimaltava jetset-elämäni ja ystäväni olivat siellä. (Myönnettäköön että eihän se Riihimäki nyt kovin kaukana ole, mutta se tuntui kaukaiselta tuppukylältä, jonne en tahtonut jäädä.) Niinpä muutin Tikkurilaan ja menin lentoasemalle töihin. Melkomoinen jetset -muija.

Ravintola-alalla vierähtikin sitten vielä nelisen vuotta promootiotöitä edelleen sivubisneksenä tehden. 2011 lähdin matkaoppaaksi. 2013 palasin Helsinkiin ja menin lentohommiin. 2014 aloitin koordinaattorina tapahtumatoimistossa välillä edelleen lentäen. 2015 aloin opiskelemaan tradenomiksi ja nyt olen tässä. Tapahtumatuottajana, lentoemäntänä. äitinä, viestijänä, vaimona, eläköityneenä matkaoppaana ja ketä meitä nyt oli.

Kuvaaja: Ira Venäläinen

kuka on edes keksinyt nämä typerät vaatimukset ja normit?

Se siitä tiedotusopista. Palataan hieman lapsuuteeni. Olen halunnut toimittajaksi niin kauan kuin jaksan muistaa. Oikeammin olen halunnut kirjoittaa työkseni, mutta toimittaja tai kirjailija olivat ainoat ammatit, jotka tiesin aiheen tiimoilta. Sen vuoksi hain lukemaan tiedotusppia, mutta nyt kun jälkeenpäin asiaa mietin niin enhän minä olisi sinne sopinut ollenkaan kaikkien vakavasti otettavien journalistien joukkoon.

Nyt, vuonna 2020 kirjoitan tätä blogia ja teen freelancerina kirjoitustöitä. Aloitan piakkoin viestintätoimistossa, jossa saan kirjoittaa työkseni kaiken päivää. Ilman työkokemustani tapahtuma- ja matkailualalla en olisi saanut tuota työtä. (Etenkin kun eräs vanha opaskollegani siihen minua suositteli.) Minulla on tutkinto, ura, perhe ja olen naimisissa. Olen juuri siinä, missä olen aina halunnut olla ”sitten joskus kolmekymppisenä”. Sen lisäksi minulla on hyvä itsetuntemus ja olen aika itsenäinen tyyppi.

Mietin vain, että mistä minulle on tullut tämä ajatus, että ihmisen pitäisi kulkea opiskelusta työelämään ja sitten hautaan. Onko se oikeastaan sukulaisten vai yhteiskunnan vaatimaa? Vai jotain muuta? Joka tapauksessa voin melkein vannoa, että jos minä olisin mennyt suoraan välivuoden jälkeen opiskelemaan ja sitten suorittanut elämää, kuten sitä nyt kuuluu yhteiskunnan normien mukaan suorittaa, olisin varmaankin avioeron kokenut nainen. Luultavasti painelisin kuumana puumana tuolla pitkin kaupunkia nuorten poikien perässä janoamassa kaikenlaisia kokemuksia, joista jäin nuoruudessani paitsi.

Seikkailumieli vei minut New Yorkiin. Ja vähän myös ystäväni hääpäiväjuhlallisuudet.

seikkailumieli ja yhteiskunnan normit -onko ne sovitettavissa?

On huomautettava tässä yhteydessä, että vaikka moni voi nähdä nämä yhteiskunnan vaatimukset ja normit elämää rajoittavana tekijänä, ei asia ole tietenkään niin mustavalkoinen. Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin sopii suoraviivainen nousujohteinen polku, toisille kiemurteleva ylä- ja alamäin varustettu reitti.

Vaikka elän nyt aika tasaista elämää tunnollisena kunnollisena kansalaisena, minussa on sisäsyntyistä seikkailunjanoa. Sitä sain kyllä parikymppisenä tyydyttää yllin kyllin. Seikkailumieli vei minut vaikka minne. Näin ollen en nyt koe enää moiselle riehumiselle olevan tarvetta. Olen tietenkin myös tehnyt paljon asioita, joista en välttämättä ole ylpeä. Hauskoja tarinoita niistä on silti saatu pääsääntöisesti.  Usein ihminen katuu enemmän asioita, jotka on jättänyt tekemättä kuin niitä, jotka on tehnyt. Minun kohdallani on onni, että olen tehnyt (melkein) kaiken. Kuitenkin harmittaa, että en lähtenyt matkaoppaaksi heti kun täytin 21, vaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin.

Tämän kirjoitukseni punainen lanka on kuitenkin, että päämäärä voi olla sama, mutta siihen saattaa olla monta eri tietä. Kaiken voi saada jopa kaikkien niin sanottujen vaatimusten mukaisesti, mutta ei välttämättä siinä järjestyksessä kuin yhteiskunnan normit määräävät. (Lukio-korkeakoulu-ura-avioliitto-asuntolaina-lapset-farmariauto). Toisten polku on suoraviivaisempi kuin toisten. Vaan onko kiertoreitti kuitenkaan yhtään sen huonompi vaihtoehto, jos lopputulos on sama kuitenkin?

Toim.huom. Kirjoittaja on kolmekymppinen naimisissa oleva mutsi, jolla on ruuhkavuodet, farmariauto ja omistusasunto.

PS. Tottakai on myös olemassa paljon ihmisiä, ihan omassa ystäväpiirissänikin, jotka ovat onnistuneet opiskelemaan JA seikkailemaan samanaikaisesti. He ovat nyt väitelleitä tohtoreita kun minä valmistun tradenomiksi.

Lue myös: 2010 -lukuni pähkinänkuoressa

Instagram: @sarkasmiajashampanjaa

Facebook: Sarkasmia ja shampanjaa

Olen monessa blogissa törmännyt tällaiseen epäsuositut mielipiteeni -kirjoitukseen ja päätin itsekin kantaa korteni kekoon aiheeseen liittyen. Nimittäin tunnetustihan allekirjoittaneella näitä mainittuun kategoriaan kuuluvia, valtavirrasta poikkeavia, provosoivia ja epäsuosittuja mielipiteitä runsaasti on, enkä pelkää tuoda niitä kovaan ääneen julki. (Tosin epäilen vahvasti, että kaikki blogissani koskaan esille tuodut mielipiteet kuuluvat tähän kategoriaan…)

• Mielestäni on rahvaanomaista juoda olutta. Tämä koskee etenkin naisia. En tarkoita nyt tällä sellaisia olutharrastajia, jotka nautiskelevat tummista oluista tai tsekkiläisistä lagereista. Tarkoitan heitä, jotka tilaavat yökerhossa hanabissen ja ostavat kaupasta halvinta Pirkka -mallasjuomaa.
• Mielestäni on outoa, jos yli 20 -vuotias asuu edelleen vanhempiensa luona. Jollain tasolla ymmärrän tämän jos kyseinen 20 -vuotias on vielä armeijassa. Ymmärrän jopa jossain määrin sen, mikäli köyhä opiskelijanuori taloudellisten olosuhteiden pakosta ei voi muuttaa omilleen. Mutta mielestäni parikymppisen työssä käyvän ihmisen ei tule loisia porukoiden nurkissa ainakaan osallistumatta ruokamenoihin ja maksamatta osuuttaan vuokrasta.
• Mielestäni pienten lasten paikka ei ole fine dining -ravintola ainakaan viikonloppuisin ilta-aikaan. Tämä on sellainen mielipide, josta varmasti monet vanhemmat nyt nostavat ison metelin. Mielestäni ei silti ole hyväksyttävää tuoda hienoon ravintolaan kakaroita ainakaan ilta-aikaan viikonloppuna. Pöytätapoja voi harjoitella joskus muulloin.

Tämän annoksen kanssa lauantai-iltana sopisi punaviini, mutta ei punaisena rääkyvä kakara. (Kuva illalliselta ravintola Kuusta.)

• Mielestäni kaikkien aikuisten tulisi olla hieman kiinnostuneita politiikasta.  Aikuisuuteen kuuluu mielestäni se, että osaa katsoa vähän omaa napaa pidemmälle. Tämän vuoksi pitäisi olla edes alkeellisesti kiinnostunut siitä, miten tietyt politiikan osa-alueet ja päätökset vaikuttavat mihinkin, vaikka siitä ei tarvitsekaan jatkuvasti Facebookissa meuhkata.
• Mielestäni on huolestuttavaa, etteivät kaikki osaa yksinkertaisten yhdyssanojen kirjoitusasua. Jaksan tuohtua tästä edelleen päivittäin. Miten on mahdollista, että jotkut eivät osaa kirjoittaa ”jalkapallo” ,  ”automessut” ”lempituoksu” tai ”kotiruoka”? Mikä helvetti siinä on niin vaikeaa? Myös isojen ja pienten alkukirjainten väärinkäyttö ärsyttää aina. (Edelleen: juhlapyhät, kuten joulu, kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, kuten olen jo aiemminkin meuhkannut.)
• Mielestäni jokaisen pitäisi välillä pysähtyä miettimään omaa somekuvaansa. Vaikka työnantaja työnhakutilanteessa ei saa kytätä hakijaa esimerkiksi sosiaalisesta mediasta ja antaa sen vaikuttaa päätökseensä, sitä tapahtuu. Tämän vuoksi olisi hyvä vähän kaikkien toisinaan pohtia, miltä se oma somekuva näyttää.
• Mielestäni on typerää kulkea nilkat tai pää paljaana talviaikaan. En ymmärrä nuorisoa. Eikö teitä palele?
• Mielestäni on outoa, jos joku ei petaa sänkyään aamuisin. Miten kukaan voi elää sillä tavalla? En myöskään ymmärrä ihmisiä, jotka jättävät tavaroita lojumaan tai heittävät vaatteitaan lattialle. Kertokaa, miksi, oi te suttuiset sottapytyt!
  

  Onni on pedattu sänky ja siisti koti.

• Mielestäni ihmiset, jotka eivät halua edetä urallaan tai millään tavalla kehittää itseään, ovat omituisia. En ole koskaan ymmärtänyt heitä, jotka eivät halua olla parempia kuin ovat tai joilla ei ole mitään tavoitteita. Vierivä kivi ei sammaloidu.
• Mielestäni luonnottoman väriset hiukset saavat kantajansa näyttämään halvalta. Jos väri ei ole sellainen, joka voisi olla jonkun oma väri, se pitäisi jättää laittamatta. Näin ollen pinkit, siniset, lilat tai jopa viininpunaiset hiukset kuuluvat tähän kategoriaan. Ne sopivat harvalle ja saavat kantajansa valitettavan usein näyttämään  halvalta hutsulta.
• Mielestäni rokotevastaisuus on huolestuttavaa. On aivan järkyttävää, että sivistyneet, koulutetut ihmiset jättävät jälkeläisiään rokottamatta. Kun tämä ei valitettavasti ole ”jokaisen oma asia” vaan todella huolestuttava trendi, joka voi pahimmassa tapauksessa johtaa sen rokottamattoman lapsen kuolemaan.
• Mielestäni riisipuuro on maailman parasta ruokaa. Tätä on monen vaikea käsittää, mutta jos sen valmistaminen ei olisi niin perhanan aikaa vievää, söisin riisipuuroa vuoden jokaisena päivänä kaikilla aterioilla.
  

  Kuolemaantuomittunakin toivoisin viimeiseksi ateriakseni riisipuuroa.