*Kirjan arvostelukappale saatu kirjailijalta

Haluan kertoa tänään tarinan. En ole juurikaan puhunut tästä aiheesta, koska hävettää. Kuitenkin Emilia Salorannan kirjoittamassa teoksessa Päin punaista Anne Kukkohovin kyydissä 24/7 kehotetaan jo alkusanoissa menemään pois epämukavuusalueelta ja jakamaan rehellisesti jotain haastavaa omasta elämästään, aivan kuten Anne on tehnyt avatessaan menneisyytensä ja arpensa lukijoille. Tekstissä sanotaan näin:

”Toivon, että kirjan luettuasi mietit, mistä sinä olet selvinnyt. Jos siltä tuntuu, ilahtuisin, jos kertoisit tarinasi Instagramissa tai sosiaalisessa mediassa (#annehaaste). Näin me samalla avoimella taajuudella elävät voimme jatkossakin löytää toisemme.”

Siksi minä haluan kertoa omasta  peikostani, epävarmuudesta

Osallistuin taannoin yhteen markkinointihenkilöiden seminaariin. Olin saanut sinne kutsun ja ilmoittautunut niin kuin kaikki muutkin. Kun saavuin paikalle, minun nimeäni ei löytynytkään listalta. Semmoista sattuu. Se ei ollut mikään ongelma. Minulle kirjoitettiin passi käden käänteessä ja pääsin nauttimaan päivän puhujatarjonnasta. Kuitenkin tämä välikohtaus laukaisi jonkinlaisen huijarisyndrooman. Karkasin seminaarista kotiin ennen lounasta.

Mielessäni pyöri, että en kykene verkostoitumaan siellä ihmisten kanssa kun enhän minä ole mitään enkä kukaan. Eihän oma toiminimi ole edes oikea yritys ja kenen muun tittelinä muka on freelancer. Minun ei kuuluisi olla siellä. Kaikki muut näyttivät markkinointiguruilta ja varmasti tunsivat toisensa vähintäänkin LinkedInistä, mutta minä olen säälittävä luuseri.

Kun pohdin asiaa jälkeenpäin, oivalsin, että minulle on käynyt näin melko monesti. Usein jos menen tapahtumaan, jossa en etukäteen tunne ketään, minun on vaikeaa avata suuni. Haluaisin seistä nurkassa huomaamattomana tai paeta paikalta. Useinkin minusta tuntuu, että en kuulu joukkoon tai ansaitse olla paikalla. Ajattelen, että enhän minä ole mitään ja nuokin tuolla varmaan pohtivat, että ”mä oon nevöhööd susta”. Tai, vielä pahempaa, he tuntevatkin minut sekä villin nuoruuteni ja supisevat, että mitä tuokin lumppu täällä kehtaa naamaansa näyttää.

No, mutta mitäs vitun väliä sillä on, vaikka ajattelisivat mitä tai olisivat ajattelematta. 

Tämä ei ole sellainen asia, josta olisin jo selvinnyt täysin, mutta olen tietoisesti viime aikoina tehnyt töitä sen eteen, että olisin reippaampi moisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Joskus tapahtumatoimistossa työskennellessäni minulla oli samanlainen syndrooma kun menin asiakastapaamisiin. Muistan miettineeni, kuinka varmasti pöydän toisella puolella ajatellaan, että mikäs tytönheitukka sieltä oikein kipsuttelee. (Totta puhuen jotkut ajattelivatkin.)

Kuitenkin kerran eräs markkinointipäättäjä, joka oli kuulemma aiemmin naureskellut, että taas tänne ne pinup-tytöt tulee palaveeraamaan, sanoi minulle kiertueen loppuraporttia esitellessäni vilpittömästi olevansa ”erittäin vaikuttunut”. Se oli tuottajan urallani jonkinlainen käännekohta ja oivalsin, että en minä ole mikään tytönheitukka, vaan aivan helvetin kova luu näissä tapahtumahommissa.

Palatakseni vielä Päin punaista -kirjaan, on se rehellinen ja avoin kertomus vahvasta naisesta, joka pärjää elämässä kaikesta huolimatta. En tiennyt etukäteen juurikaan Annen uran varhaisista vaiheista, joten mielenkiinnolla ja hieman kauhistellen luin kertomuksia nuoren mallin edesottamuksista ulkomailla. Anne myös joutui itsenäistymään elämässään varhain ja kokemaan asioita, joita ei lapsen tarvitsisi koskaan joutua kokemaan. Kuitenkin nämä koettelemukset jalostivat hänestä itsenäisen naisen, joka uskaltaa myös ottaa riskejä.

Kiitos Anne, että jaoit elämäntarinasi kanssamme sekä Emppu, että kirjoitit sen elävällä tavalla kansien väliin. Minäkin haluan nyt haastaa lukijoitani pohtimaan #annehaaste turvin sosiaalisessa mediassa tai hiljaa mielessään asioita, joista ovat selvinneet.

PS. Instagramissa @sarkasmiajashampanjaa on sunnuntaihin 13.10.2019 saakka arvonta, jossa voit voittaa itsellesi Päin punaista Anne Kukkohovin kyydissä 24/7 -teoksen Annen ja Empun omistuskirjoituksilla.

Viime viikolla paljastin hääjuhlamme ruoka- ja juomapuolen. Tänään on vuorossa ohjelma. Vihkimisen ajankohta määräytyi sen mukaan, että paikalle oli tulossa muutamia päiväunilaisia ja halusin, että ne hommat saadaan hoidettua ennen sitä pois. Muutoin vihkiminen ja ohjelma olisi ehdottomasti aikaistunut muutamalla tunnilla ja loppupäässä olisi ollut enemmän aikaa bailata ihanassa Villa Smedsissä.

Päivän virallinen ohjelma oli seuraavanlainen:

14:00 vihkiminen Oulunkylän vanhassa puukirkossa. Noin 70 vierasta mahtui sinne ihan hyvin, tosin muutamat passitettiin istumaan sulhasen puolelle tasapainon vuoksi.
14:30 vieraille kuljetus juhlapaikalle Villa Smedsiin. Samalla me menimme ottamaan potrettikuvia Vanhalle Viilatehtaalle. Kuvauslokaatio valikoitui puhtaasti logistisista ja aikataulullisista syistä.
15:30 hääpari otti vieraat vastaan juhlapaikalla. Tätä odotellessa juhlaväki sai nauttia virkistäviä juomia ja etsiä omat istumapaikkansa. Me olimme niin nopeita kuvien kanssa, että saapuessamme paikalle kaikki vieraatkaan eivät vielä olleet löytäneet perille.
16:00 päivällinen. Tarjoiluista voit lukea lisää täältä.

Ruokailun aikana pidettiin kaason, bestmanin sekä morsiusparin vanhempien puheita. Tätä seurasi kakkukahvit. Hääleikkejä ei ollut lainkaan.

18:30 bändi alkoi roudata kamojaan.
19:00 iltavieraat otettiin vastaan ja nostettiin malja heidän kanssaan.
19:30 tanssittiin hiki päässä häävalssi ja muuta humppaa noin 45 minuutin ajan. Tämän jälkeen oli vuorossa kimpun heitto.
20:30 tarjoiltiin iltapalaa.
21:00 bändi soitti toisen setin ja kaikki bailasivat.

22:00 aloitettiin karaoke, joka oli jymymenestys.
23:30 tuli valomerkki ja bussin piti noutaa meidät keskustaan, mutta se oli puolisen tuntia myöhässä. Bussi vei meidät Apolloon, jonne siirryimme jatkoille. Hääpari karkasi sieltä melko pian, mutta huhu kertoo, että innokkaimmat juhlijat olivat jatkaneet bileitä aamuun asti. Toim.huom. allekirjoittaneella oli myös vaihtomekko.

Alkuvalmistelut

Ennen virallista osuutta toki kulisseissa oli tehty vaikka mitä! Juhlapaikalle ei päässyt kuin vasta saman päivän aamuna järjestelemään, joten värväsin apureita ja tapahtumatuottajia, koska en itse sinne ehtinyt. Olen todella iloinen, että olin hoitanut omaa porukkaa paikalle, koska valitettavasti catering-henkilökunta ei ollut edes lukenut heille tekemääni briiffiä. Onneksi olin autuaan tietämätön tästä kaikesta ja omat kätyrini laittoivat niin juomat kuin paikkakortitkin ojennukseen.

Minun hääviikonloppuni alkoi jo perjantaina, jolloin siirryin Hotelli Tornin sviittiin kaasoineni. Kävimme myös illallisella Aino-nimisessä ravintolassa Esplanadilla. Hyvä ruoka, mitäänsanomaton palvelu. Lauantaiaamuna istuimme rauhassa aamupalalla ja sen jälkeen meikkaaja sekä kampaajat tulivat laittamaan minut sekä kolme kaasoani edustuskelpoiseen kuntoon. Myös kuvaaja saapui paikalle tuolloin.

Ohjelman suunnittelussa oli tärkeää

1. Sujuvuus -halusin, että kaikkeen on varattu tarpeeksi aikaa ja yksityiskohdat mietitty. Minulle oli myös sydämen asia, että kuljetuksissa tai odotteluaikana ei kenenkään tarvinnut olla kuivin suin tai säiden armoilla. Aikaa oli hyvin varattu niin, että ehdin esimerkiksi ruokailun jälkeen kiertää kaikki pöydät läpi ja jutella vieraiden kanssa. Samaa en ehtinyt valitettavasti tehdä enää illalla, koska olin juuri silloin nukuttamassa jälkikasvua kun tälle olisi ollut slotti.
2. Nopeat lätinät -en halunnut pitkää vihkikaavaa tai kiusallisia puheita. Juhlapaikalla puhuneita ohjeistettiin näin: ”lyhyestä virsi kaunis, max 5min, mielummin huumoria kuin lässytystä ja hössötystä”.
3. Tunnelma -halusin, että päivän aikana olisi rento ja hauska fiilis. Mielestäni onnistuimme tässä hyvin. Bändi oli erittäin kiitelty ja karaokea olisi voinut jatkaa loputtomiin. Uskaltauduin itsekin laulamaan, vaikka en tosiaankaan ole mikään Jenni Vartiainen.

Muutama vinkki jälkiviisaana

• Oli virhe mennä laittamaan tytärtä nukkumaan kimpun heiton jälkeen, kun hän olisi halunnut vielä tanssia. Siinähän olisi tanssinut! Ei lapsi siihen kuole, jos valvoo joskus yli yhdeksään. Minä sen sijaan menetin tunnin omista häistäni tämän nukutustaistelun vuoksi.
• Miedot juomat loppui kesken. Minun on vaikeaa arvioida oluen menekkiä kun juon itse vain viiniä, jota jäi yli ihan reilusti yli muuten.
• Vessakoreissa olisi pitänyt olla enemmän shottimateriaalia. Miesten vessan salmiakkikossu oli jo melkein tyhjä siinä vaiheessa kun saavuimme valokuvasta. Tähän vaikutti varmaankin se, että koreissa oli myös shottilaseja, joten ihmiset ottivat kerrallaan enemmän kuin jos he olisivat vain ottaneet pienen huikan. Vaikka ”sharing is caring” en ehkä silti kuitenkaan pidä ajatuksesta, että sata ihmistä juo samasta pullonsuusta. (Myös kondomeja olisi ilmeisesti pitänyt olla enemmän, koska joku nyysi koko paketin.)
• Olisi pitänyt palkata paikalle portsari kantamaan taksiin heidät, joiden omat jalat eivät kantaneet. Nyt tämä epäkiitollinen tehtävä jäi minun, sukulaisteni ja mieheni ystävän kontolle.Postauksen kuvat ja muokkaus: Ira Venäläinen
  Kaasojen mekot: Ted Baker
  Morsiamen mekko: Lovebirds (käytetty)