*Kirjan arvostelukappale saatu kirjailijalta

Haluan kertoa tänään tarinan. En ole juurikaan puhunut tästä aiheesta, koska hävettää. Kuitenkin Emilia Salorannan kirjoittamassa teoksessa Päin punaista Anne Kukkohovin kyydissä 24/7 kehotetaan jo alkusanoissa menemään pois epämukavuusalueelta ja jakamaan rehellisesti jotain haastavaa omasta elämästään, aivan kuten Anne on tehnyt avatessaan menneisyytensä ja arpensa lukijoille. Tekstissä sanotaan näin:

”Toivon, että kirjan luettuasi mietit, mistä sinä olet selvinnyt. Jos siltä tuntuu, ilahtuisin, jos kertoisit tarinasi Instagramissa tai sosiaalisessa mediassa (#annehaaste). Näin me samalla avoimella taajuudella elävät voimme jatkossakin löytää toisemme.”

Siksi minä haluan kertoa omasta  peikostani, epävarmuudesta

Osallistuin taannoin yhteen markkinointihenkilöiden seminaariin. Olin saanut sinne kutsun ja ilmoittautunut niin kuin kaikki muutkin. Kun saavuin paikalle, minun nimeäni ei löytynytkään listalta. Semmoista sattuu. Se ei ollut mikään ongelma. Minulle kirjoitettiin passi käden käänteessä ja pääsin nauttimaan päivän puhujatarjonnasta. Kuitenkin tämä välikohtaus laukaisi jonkinlaisen huijarisyndrooman. Karkasin seminaarista kotiin ennen lounasta.

Mielessäni pyöri, että en kykene verkostoitumaan siellä ihmisten kanssa kun enhän minä ole mitään enkä kukaan. Eihän oma toiminimi ole edes oikea yritys ja kenen muun tittelinä muka on freelancer. Minun ei kuuluisi olla siellä. Kaikki muut näyttivät markkinointiguruilta ja varmasti tunsivat toisensa vähintäänkin LinkedInistä, mutta minä olen säälittävä luuseri.

Kun pohdin asiaa jälkeenpäin, oivalsin, että minulle on käynyt näin melko monesti. Usein jos menen tapahtumaan, jossa en etukäteen tunne ketään, minun on vaikeaa avata suuni. Haluaisin seistä nurkassa huomaamattomana tai paeta paikalta. Useinkin minusta tuntuu, että en kuulu joukkoon tai ansaitse olla paikalla. Ajattelen, että enhän minä ole mitään ja nuokin tuolla varmaan pohtivat, että ”mä oon nevöhööd susta”. Tai, vielä pahempaa, he tuntevatkin minut sekä villin nuoruuteni ja supisevat, että mitä tuokin lumppu täällä kehtaa naamaansa näyttää.

No, mutta mitäs vitun väliä sillä on, vaikka ajattelisivat mitä tai olisivat ajattelematta. 

Tämä ei ole sellainen asia, josta olisin jo selvinnyt täysin, mutta olen tietoisesti viime aikoina tehnyt töitä sen eteen, että olisin reippaampi moisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Joskus tapahtumatoimistossa työskennellessäni minulla oli samanlainen syndrooma kun menin asiakastapaamisiin. Muistan miettineeni, kuinka varmasti pöydän toisella puolella ajatellaan, että mikäs tytönheitukka sieltä oikein kipsuttelee. (Totta puhuen jotkut ajattelivatkin.)

Kuitenkin kerran eräs markkinointipäättäjä, joka oli kuulemma aiemmin naureskellut, että taas tänne ne pinup-tytöt tulee palaveeraamaan, sanoi minulle kiertueen loppuraporttia esitellessäni vilpittömästi olevansa ”erittäin vaikuttunut”. Se oli tuottajan urallani jonkinlainen käännekohta ja oivalsin, että en minä ole mikään tytönheitukka, vaan aivan helvetin kova luu näissä tapahtumahommissa.

Palatakseni vielä Päin punaista -kirjaan, on se rehellinen ja avoin kertomus vahvasta naisesta, joka pärjää elämässä kaikesta huolimatta. En tiennyt etukäteen juurikaan Annen uran varhaisista vaiheista, joten mielenkiinnolla ja hieman kauhistellen luin kertomuksia nuoren mallin edesottamuksista ulkomailla. Anne myös joutui itsenäistymään elämässään varhain ja kokemaan asioita, joita ei lapsen tarvitsisi koskaan joutua kokemaan. Kuitenkin nämä koettelemukset jalostivat hänestä itsenäisen naisen, joka uskaltaa myös ottaa riskejä.

Kiitos Anne, että jaoit elämäntarinasi kanssamme sekä Emppu, että kirjoitit sen elävällä tavalla kansien väliin. Minäkin haluan nyt haastaa lukijoitani pohtimaan #annehaaste turvin sosiaalisessa mediassa tai hiljaa mielessään asioita, joista ovat selvinneet.

PS. Instagramissa @sarkasmiajashampanjaa on sunnuntaihin 13.10.2019 saakka arvonta, jossa voit voittaa itsellesi Päin punaista Anne Kukkohovin kyydissä 24/7 -teoksen Annen ja Empun omistuskirjoituksilla.

Sain juuri päätökseen Anni Erkon teoksen Uraäidin selviytymisopas, jossa yhdeksän menestynyttä mutsia jakaa vinkkinsä sujuvampaan arkeen ja ajanhallintaan. Teoksessa muun muassa Vimman perustaja ja toimitusjohtaja Marjut Rahkola sekä media-alan monityöläinen Vappu Pimiä avaavat omat kokemuksensa ja niksinsä vaativan duunin sekä perhe-elämän yhteensovittamiseen.

Kirjan äitejä yhdistää paitsi palo itsensä kehittämiseen ja työntekoon, myös se, että he ovat pitäneet verrattain lyhyen äitiysloman. Heidän miehensä ovat sittemmin jääneet kotiin vauvan kanssa. Tämä vaatii tietenkin joustavan puolison ja/tai muutoin hyvän tukiverkon. Minäkin menin töihin tyttäreni ollessa vähän reilu kahdeksankuinen, jolloin isä jäi kolmeksi kuukaudeksi kotiin. Kirjan äitien tavoin en koskaan kokenut kotiäitiyttä palkitsevaksi. En vieläkään tiedä, mikä se vauvakupla oikein on. Olen aiemminkin sanonut, että minusta ei olisi keksimään kehittävää ikäkauteen sopivaa tekemistä taaperolle päivät pääksytysten saati ulkoilemaan kahdesti päivässä. Vauvamuskarissa lähinnä ahdistuin siitä pienokaisten ja hössöttävien mammojen määrästä. Sosiaalinen tyttäreni laitettiin myös melko varhain päiväkotiin ja siellä hän on viihtynyt loistavasti.  Kunnioitan heitä, joille kotiäitiys on haave tai itseisarvo ja jotka siihen kykenevät, mutta tunnen itseni jo sen verran hyvin, että minulla ei riitä rahkeet moiseen.

”Jos uraa aikoo tehdä, se tarkoittaa tietystä pullantuoksuisuudesta luopumista. He kuitenkin muistuttavat, että ura ja oma työ ovat olleet heidän elämässään niin tärkeitä, ettei niistä luopuminen perheen myötä ole edes ollut vaihtoehto.”

Minulla on normiduunin lisäksi toiminimi ja yritän laittaa tutkintoakin pakettiin. Koitan kuitenkin parhaani mukaan lapsen seurassa ollessani olla läsnä. Myönnän, että toisinaan älypuhelimen selailu vie mukanaan, mutta yritän oppia tuosta huonosta tavasta pois. Tyttärellä on kaksi tasa-arvoista vanhempaa ja isovanhemmat ovat läheisiä, myös ne kauempana asuvat. Koen, että tämä on hänelle paras mahdollinen ratkaisu. Nimittäin jos vain minä olisin hänen seurassaan 24/7, olisimme varmasti hermoraunioita molemmat. Lisäksi vakaa taloudellinen tilanne tuo minulle hyvinvointia ja mielenrauhaa. Äitiyslomalla stressasin raha-asioista niin, että tuskin sain sitä vähääkään nukuttua. Nykyään jaamme talouden kustannuksia eri tavalla kuin silloin, mutta tuolloin asumiskulut maksettiin puoliksi ja koska olin kotosalla, hoidin noin 90% perheen ruokaostoksista, suurimman osan lapsen hankinnoista ja koko pesänrakennusviettini. On sanomattakin selvää, että minun taloudellinen ahdinkoni oli valmis kun samaan aikaan mieheni laittoi tonnin säästöön joka kuukausi. Äitiysloman jälkeen kehitin systeemin, jossa molemmat laitamme puolet nettotuloista yhteiselle taloustilille. Sieltä maksetaan esimerkiksi lapsen tarvikkeet ja vaatteet, päiväkotimaksut, lainanlyhennykset, auto- ja kotivakuutukset, sisustushankinnat, ruokaostokset ja yhteiset matkat.

Äitienkin työsskäynti on, paitsi oman eläkekertymän, myös kansantalouden kannalta tärkeää ja olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että perhevapaauudistus olisi ihan tervetullut. Minusta on mahtavaa nähdä, miten läheiset välit tyttärelläni on mieheni kanssa ja kuinka hyvä isä hän on. Uskon myös, että tulevaisuudessa erilaisten perhetilanteiden suhteen ymmärtäväisyys on työnantajalle entistäkin suurempi valtti. Joustavat etätyömahdollisuudet ja yleinen asenne esimerkiksi isyysvapaita kohtaan nousevat varmasti arvoon arvaamattomaan.

Uraäidin selviytymisoppaan pohjalta, ja myös omiin kokemuksiini nojautuen, uskallan antaa viisi täsmävinkkiä muillekin työtä tekeville vanhemmille:

1. Kalenterit ja listat, suunnittele sekä ennakoi. Meillä on siipan kanssa synkronoidut Google-kalenterit. Suunnittelemme pääsääntöisesti viikon ruoat ennakkoon sekä jaamme päiväkoti-kuskausvuorot. Minulla on omassa kalenterissani kaikki aina lounastauoista lähtien. Mieheni on spontaanimpi etenkin ystävien näkemisen suhteen. Se välillä aiheuttaa päänvaivaa, mutta yleensä kaikki saadaan järjestettyä. Meillä on myös jaettu tehtävälista-sovellus, jonne kirjaamme perheen yhteiset tehtävät, kuten päiväkodin hoitoaikojen ilmoittamisen. Samassa sovelluksessa on myös kauppalista. Näin kaikki metatyö ei jää toisen harteille.
2. Valitse taistelusi ja ole läsnä. Opin itsekin kantapään kautta, että pikkulapsiaikana ei kannata yrittää valmistua ennätysajassa koulusta, tehdä paljon ylitöitä tai treenata kovin tavoitteellisesti. Tänä päivänä olen paljon rennompi. Ihan kaikille ihmisille on hyväksi kartoittaa omat arvonsa. Esimerkiksi minulle tärkeää on nukkuminen, itseni kehittäminen, taloudellinen hyvinvointi, perhe ja ystävät. Minulle ei ole tärkeää pyykkilautavatsa tai maailmanympärysmatka, joten niiden havittelua voin jättää vähemmälle.
3. Priorisoi uni ja hyvinvointi. En ole koskaan arvostanut sänkyäni niin paljon kuin sen jälkeen kun sain lapsen. Teen nykyään kaikkeni sen eteen, että saisin mahdollisimman paljon ja mahdollisimman hyvälaatuista unta. Toki se vaatii toisinaan yöpuulle käymistä iltakahdeksalta ja sen, että en pääsääntöisesti katso ilta-aikaan televisioita tai älylaitetta.
4. Pyydä rohkeasti apua ja ulkoista. Kenellekään ei jaeta mitaleja siitä, että siivoaa ja puunaa joka päivä tai tekee perheelleen vain luomuruokaa alusta loppuun itsekasvattamistaan tomaateista. Minä en ole kovin kummoinen kokki, joten yksinkertainen perusruoka on arkemme tukipilari. Toisinaan käymme ravintolassa syömässä tai tilaamme ruokaa kotiin, enkä häpeä sitä. Meillä käy kerran kuussa siivooja. Se on kyllä mielestäni paras päätös, jonka parisuhteen eteen voi tehdä. Itse asiassa olisin valmis palkkaamaan jonkun, joka myös pesisi pyykit, tekisi ruokaa ja kitkisi pihalta rikkaruohot, mutta tuo parempi puolisko on liian pihi tarkempi rahankäytöstä.
5. Oma aika, perheaika, parisuhdeaika. Pidämme kiinni siitä, että molemmat saavat tehdä omia juttujaan. Sen lisäksi teemme tietenkin asioita yhdessä koko perheen voimin ja kolmanneksi järjestämme säännöllisesti kahdenkeskistä aikaa: käymme vaikkapa elokuvissa, syömässä tai lähdemme reissuun. Lastenhoitoapua voi ihan rohkeasti pyytää läheisiltä. Olen huomannut, että lapsellani on aidosti hauskaa sukulaisten seurassa ja heillä on ihan omat juttunsa, kuten meilläkin. Jos lähipiirissä ei ole ketään, joka auttaisi, voi lastenhoitopalveluita ostaa.

Loisteliaaksi lopuksi tärkein oivallus: 75% usein riittää. Pitää oppia tunnistamaan ne asiat, joissa pilkun viilaaminen tuo tulosta ja ne, joissa siitä ei ole mitään lisäarvoa. Tämä on sellainen juttu, jossa minulla on vielä työstettävää monellakin elämän osa-alueella, mutta esimerkiksi opiskelussa otin sen jo vuosia sitten käyttöön. Päätin, etten juurikaan panosta muihin kuin viestinnän ja journalismin kursseihin. Kaiken maailman kirjanpidot, kansantaloudet ja laskentatoimet olen siis läpäissyt vähän huonommilla arvosanoilla, mutta mitä sitten.

PS. Instagramin puolella on myös arvonta, jossa laitan kirjan kiertoon. Käy kommentoimassa sinne omat arjenhallintaniksisi @sarkasmiajashampanjaa

Lue myös:

Ajanhallinnan mestariksi

Sosiaalinen introvertti

Koko ajan huono omatunto

Viihdyn itsekseni, enkä häpeä sitä

Miksi etätyö lisää hyvinvointia?

Äiti, pidäthän myös itsestäsi huolta

Unelmahommissa