Minulla ja ystävilläni on pitkä historia rapujuhlien saralla. Voin ylpeänä todeta, että olemme kehittyneet niiden järjestämisessä melko taitaviksi. Tai no, muut ovat. Itse istun aina valmiiseen pöytään. Se on noloa, mutta ystäväni tietävät, etten ole mikään mestarikokki. Nimittäin rapujen lisäksi pöydät yleensä notkuvat jos jonkinlaisista herkuista. Itse panostan enemmän juomapuoleen, ja se on aivan hyväksyttävää.

Kuten sanoin, historia on suhteellisen pitkä. Olen ollut aikuisiälläni oikeastaan joka vuosi laulamassa helan gåria poisluettuna aika, jolloin olin opaskoulussa. Lähdin jopa oman veljeni häistä rapujuhliin. Tuon faktan valossa sitä kuvittelisi, että olen vähintäänkin rapumestari, ja osaan kaikki mahdolliset asiaan kuuluvat snapsilaulut ulkoa. Vain toinen yllä mainituista pitää paikkansa, ja kerron nyt, miksi:

Rapujuhlissa otetaan yleensä muutama pullo lasillinen kuohuvaa ennen kuin käymme ruokapöydän ääreen. Niinpä hienomotoriset taitoni ovat jo lähtökohtaisesti laskussa. Kun vihdoin saan saksiniekan eteeni, täytyy ottaa kuvia todisteeksi siitä, että olemme järjestäneet tällaisen eliitin syyskokouksen.

Rapujen syönti alkaa ottamalla snapsit. Sitten alan työstämään tuota viheliäistä äyriäistä saadakseni edes hieman lihaa irti. Tässä vaiheessa viillän yleensä sormeeni haavan, ja otan snapsin. Kun olen vihdoin saanut paikattua tulleen vaurion, aloitan uudestaan. Kysyn vierustoveriltani, että miten tämä nyt kuorittiinkaan. Hän neuvoo, jonka jälkeen otamme snapsit. Tämän jälkeen Jerry huomauttaa, että söin juuri ravun peräsuolen. Otan snapsin, enkä koske enää yhteenkään pyrstölliseen loppuiltana. Silti luonnollisesti otan snapsin aina silloin kuin muutkin. Tämä lienee syy siihen, että nykyään pöydässä on muutakin syötävää kuin snapsit.

Yleensä ilta päättyy siihen, että lähden yksin paikalliseen karaokekapakkaan jalassani toinen omista kengistäni, ja toinen ystävättäreni jalkine tai siihen, että sammun julkkisten suosimassa yökerhossa pöytään, jolloin henkilökunta ystävällismielisesti saattaa minut ulos.

Tämä kertomani huomioon ottaen jouduin viime viikonloppuna kiusalliseen tilanteeseen ollessani poikaystäväni mökillä. Hänen vanhempansa järjestivät nimittäin yllättävät rapujuhlat. Tilanne oli absurdi, koska minun piti oikeasti syödä rapuja. Ongelma oli, että en kuollaksenikaan muistanut, miten.

Söin siis paljon paahtoleipää.

Ravut oli pyydetty omasta järvestä, mikä oli mielestäni todella siistiä.

Parhaita puolia allekirjoittaneessa on ehdottomasti se, että olen sarkastinen ja kyyninen ämmä. Ilmiselvä romantiikka, kuten ruusun terälehdet sängyllä tai sydämenmuotoiset suklaarasiat ystävänpäivänä, aiheuttavat välittömän ja rajun oksennusreaktion. En voi myöskään sietää pariskuntia, jotka kävelevät käsi kädessä tai toitottavat onneaan päivittäin sosiaalisessa mediassa. Kyse ei ole nyt siitä, että minä en itse olisi onnellinen tai että olisin kateellinen muille.

Ei. Kyse on siitä, että moinen on mautonta.

Tämä antiromanttinen mentaliteettini on tavallaan ristiriidassa sen faktan kanssa, että rakastan häitä. Olen aina rakastanut, ja tulen aina rakastamaan. Onnistuneessa hääpäivässä on taianomainen tunnelma, sopivasti alkoholia moderneja komponentteja yhdistettynä perinteisiin sekä tietenkin hyvät puhujat. Se on melko harvinaista, mutta olin juuri sellaisissa häissä viime viikonloppuna.

Onnistuneissa häissä on oltava hyvät nimikyltit.

Rakkauteni häitä kohtaan on puhdasta, ja kyynelehdin aina vihkitilaisuudessa. Se on noloa, mutta en voi sille mitään. Siispä kun rakas ystäväni sanoi miehelleen ”tahdon”, ei kukaan muu  kuullut sitä nyyhkytykseni yli. Itku ei johdu pelkästään siitä, että morsian tilaisuus on niin kaunis, vaan myös jännityksen laukeamisesta. On piinaavaa miettiä kihlajaisista saakka, lauletaanko kirkossa virsiä ja jos lauletaan niin mitä ja minkäköhänlaisen kakun he ovat valinneet ja kumpi polkaisee vai polkaistaanko lainkaan ja kuka ryöstetään ja onko leikkejä ja minkälainen hääkimppu on ja kuka sen sitten saa ja onko morsiolla yllään jotain uutta, vanhaa, sinistä ja lainattua.

En nyt ala erittelemään omia mielipiteitäni siitä, pitääkö olla lyhyt vai pitkä häämekko vihkikaava, ja onko Prinsessa ruususen häämarssi ainoa oikea tai siitä, pitääkö olla kunnon valssi eikä mitään typerää häätanssia.

Totuus on, että rakastan häitä sen vuoksi, jotta osaisin jonain päivänä omissani välttää kaikki sudenkuopat. Olen kuitenkin päättänyt naida useamman kuin vain yhden kerran, ja sen täytyy sitten olla napakymppi. Kaikki on valmiina, ainoastaan sormus puuttuu.

Ps. Kirjoitin tätä kuunnellen koottuja häävalsseja Spotifysta, enkä häpeä myöntää sitä.