Olen tässä reilun kuukauden aikana ymmärtänyt, ettei etukäteen voi mitenkään ennakoida, millaiseksi arki pienen vauvan kanssa muodostuu. Lapset ovat yksilöitä, erilaisia, aivan kuten raskaudetkin. Toiset pienokaiset nukkuvat vartin pätkissä tai itkevät yöt läpeensä kun taas toiset vetelevät hirsiä yhdellä tehokkaalla ruokailulla. Jotkut uinuvat vain liikkuvassa autossa tai ainoastaan päivisin. Toiset haluavat olla koko ajan sylissä siinä missä muut viihtyvät itsekseen lattialla pitkiäkin aikoja.

Meillä arki on lähtenyt rullaamaan oikein mukavasti. Päiviin on jo muodostunut jonkinlaisia rutiineja. Elämä on tietenkin erilaista kuin koskaan ennen. Olen joutunut esimerkiksi arvioimaan uudelleen asioiden tärkeysjärjestyksen. Olen myös oppinut nauttimaan pienistä hetkistä, kuten siitä, jos saan syödä aamupuuroni lämpimänä. Olen myös tullut eteväksi ennakoimaan asioita ja tekemään kaikkea samanaikaisesti. Vaikkapa näin:

Harjata hiukset vai käydä vessassa?
Vastaus: harjata hiukset samalla kun käy vessassa.

Katsoa televisiota avomiehen kanssa vai nukkua?
Vastaus: torkkua vieressä kun toinen katsoo televisiota.

Tärkein oivallukseni on, että aina pitää syödä, käydä vessassa, peseytyä, siivota ja nukkua kun siihen on mahdollisuus. Kaikki muu on ekstraa.

Mistä arkipäivämme sitten koostuvat?

Yö ja aamu

Menen iltaisin nukkumaan yhdeksältä tai ihan viimeistään kymmeneltä, koska alkuyöstä saan ainoan pidemmän unipätkän. Toisinaan tämä saattaa olla jopa kuusi tuntia, mutta yleensä kolme. Aamuyöstä noin yhdeksään saakka heräilen sitten keskimäärin puolentoista tunnin välein ruokkimaan vauvaa. Yksi ateriointi kestää puolesta tunnista neljäänkymmeneenviiteen minuuttiin. Sen aikana istun olohuoneen sohvalla katsomassa Netflixiä ja puoli seitsemän jälkeen Huomenta Suomea. Jos en katsoisi televisiota yöllä syöttäessäni, nukahtaisin istualteen tai alkaisin ajatella väsyneen itsetuhoisia ajatuksia.

Kahdeksan ja yhdeksän välillä jälkikasvuni ei enää suostu nukkumaan, joten minunkin on noustava sängystä. Koska menen illalla ajoissa vuoteeseen, saan tässä aikahaarukassa yhteensä unta jopa kahdeksan tuntia.

Pedattuani sängyn kiiruhdan keittiöön ja napsautan edellisenä iltana valmiiksi lataamani kahvinkeittimen päälle sekä laitan puuron keittymään. Teen pakolliset aamutoimet aina mahdollisimman nopeasti, koska vauva ei viihdy itsekseen sitterissä kovinkaan pitkiä aikoja.

Toisinaan saan syödä aamupuuroni rauhassa lehteä lueskellen ja toisinaan hotkin sen tunnin kuluttua liisteriksi jäähtyneenä.

Päivä

Kahdentoista maissa viimeistään lähdemme vaunulenkille, joka päättyy lähes aina ruokakauppaan. Yleensä vauva saattaa nukkua vielä lenkin jälkeen rattaissa kolmekin tuntia, mutta toisinaan herää samantien. Mikäli hän nukkuu, minulla on omaa aikaa. Se tarkoittaa, että syön lounasta, pesen pyykkiä, tyhjennän astianpesukoneen, luen sähköpostit, teen blogijuttuja, nukun päiväunet tai vaikkapa askartelen ristiäiskutsuja. En koskaan katso televisiota silloin kun voin tehdä jotain muuta, sillä saan istua syöttömaratonien aikaan ihan tarpeeksi sohvannurkassa.

Joskus täällä käy vieraita. Yllättävän moni ystävistäni on nimittäin myös äitiyslomalla tai muuten vain sellaisessa vuorotyössä, joka mahdollistaa päiväkahvittelun. Usein yhdistän tämän kyläilyn ulkoiluun, jonka jälkeen keitetään sumpit ja juoruillaan.

Iltapäivä ja ilta

Iltapäivällä teen ruokaa. Valmistan aina isomman satsin, jotta sitä riittäisi vähintäänkin seuraavan päivän lounaaksi. Yleensä avomieheni tultua kotiin töistä saan myös hetken itselleni. Silloin kirjoitan blogipostauksia valmiiksi, lepään tai lueskelen kirjaa (tulevaisuudessa tämä lienee se hetki kun suuntaan kuntosalille).

Iltaisin seitsemän-kahdeksan aikoihin alamme valmistautua yöpuulle menoon ja katsomme yhdessä hetken televisiota. Menen nukkumaan tosiaan aivan viimeistään kymmeneltä, yleensä jo aiemmin.

Sitten sama rumba alkaa alusta…

Tämä kirjoitus saattaa olla vain valtavien hormonihöyryjen tuotos, mutta se kuulunee tähän elämänvaiheeseen.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että ihminenkin on vain eläin. Äitiyden myötä tämä tulee entistä vahvemmin ilmi. Äidinvaisto, suojeluvietti ja oman reviirin puolustaminen saattavat kuulostaa leijonaemon toimilta, mutta voin vakuuttaa niiden pätevän mainiosti myös homo sapiensiin tai ainakin allekirjoittaneeseen.

Otetaan esimerkiksi oma koti ja leikitään pientä ajatusleikkiä. Kuvitellaan, että joku murtautuisi meille. Minulla ei ole arvokkaita koruja tai kalliita esineitä, joita pölliä. Ehkä ryöväriä kiinnostaisi hivenen vanhentunut elektroniikka ja avomieheni Playstation -pelit? En kuitenkaan usko. Täällä ei siis käytännössä ole mitään käännettävää. Tuon hypoteettisen voron meille murtautuessa minua luultavasti häiritsisi eniten se, jos likaiset tiskit olisivat jääneet altaaseen tai sohvatyynyt eivät olisi ojossa ja varas näkisi kaiken sen sotkun. Mitä hän oikein ajattelisi meidän taloudenhoidostamme?

Vakavasti ottaen: mikäli joku sattuisi tunkeutumaan kotiimme poissa ollessamme, veikkaan, että minua ahdistaisi lähinnä ajatus siitä, kuinka joku on tullut reviirilleni silloin kun en itse ole sitä ollut puolustamassa.

Olen huomannut uuden äitiyden ensiviikkojen myötä, että ”reviiri” minun kohdallani tarkoittaa myös pienokaiseen liittyviä asioita. Kirjoitin jo raskaana ollessani, kuinka kaikilla tuntuu olevan käsitys siitä, millainen vanhempi minusta pitäisi tulla. Silloin kerroin pelkääväni, etten voi (muiden silmissä) koskaan riittää ja pohdin, miten tästä kaikesta voi selvitä kunnialla. Totesin, että toisinaan hienovaraiset ja eittämättä hyvää tarkoittavatkin kommentit satuttavat.

Nämä yllä kuvaillut tunteet ovat viime viikkoina vahvistuneet noin satakertaisiksi. Enää kun ei puhuta vain ajatuksen tasolla imetyksestä, nukkumisjärjestelyistä tai oman ajan ottamisesta, vaan ne asiat ovat konkretisoituneet. Sen myötä myös kommentit ovat muuttuneet vaativimmiksi. Minulla on melko selkeä käsitys siitä, miten haluaisin lapsemme kasvattaa. Kuitenkin jos muut jatkuvasti laittavat paheksuvia kapuloita rattaisiin, en tiedä, jaksanko taistella tuulimyllyjä vastaan. Minäkin olen vain ihminen ja rehellisesti sanottuna päivä päivältä väsyneempi sellainen.

Koska minulla ei ole kokemusta vanhemmuudesta, olen lueskellut aiheesta paljon Internetin ihmeellisestä maailmasta. Mietin tässä vain seuraavaa: miten äideillä, joilla omien sanojensa mukaan ei riitä vuorokauden tunnit muuhun kuin pyykinpesuun, on kuitenkin aikaa roikkua somessa haukkumassa muita? Myönnän, että olen itsekin aika kova arvostelemaan kanssaihmisiä. Sehän on lempiharrastukseni! Usein kuitenkin tyydyn kritisoimaan täällä blogissa kovaan ääneen hiljaa mielessäni tai korkeintaan selän takana niin kuin normaaleilla aikuisilla on tapana.

Loisteliaaksi lopuksi haluan kohteliaasti pyytää seuraavaa: voitaisiinko me äidit ja isät sopia, että annetaan jokaisen pilata jälkeläisensä parhaaksi katsomallaan tavalla, eikä tuputeta muille omia mielipiteitämme tai mitään muutakaan?

PS. Postauksen kuvat ovat täysin irrelevantteja tekstin kannalta. Halusin vain laittaa muutaman otoksen kukista ja lahjoista, joita olemme saaneet viime päivinä.