Me naiset –lehti (48/26.11.2015) laati lukijoilleen kyselyn työelämästä murtaakseen erilaisia siihen liittyviä myyttejä. Kyselyn perusteella peräti 44% vastaajista on sitä mieltä, että työelämä on liian kiireistä ja 16% on jatkuvasti uupunut töissä. Tämä on hälyttävää. Erään lukijan kommentti sai minut kyyneliin: ”Mikä vapaa-aika? Tuntuu, että olen aina töissä tai sitten niin väsynyt vapaa-ajallani etten jaksa tehdä mitään.” Päätin jakaa aiheesta omia kokemuksiani.

Olen aina ollut kova paiskimaan duunia. Koen itseni tunnolliseksi työntekijäksi. Haluan tehdä työni hyvin, oli se sitten kahvin kaatamista yläilmoissa, drinkkien valmistamista yökerhossa, kirahvipuvussa tanssimista, retken vetämistä, suunnittelutyötä tai tuloksista raportointia. Kaikki yllä mainitut tehtävät ovat olleet minulle rakkaita, ja kaikista niistä olen oppinut mielettömän paljon.

Viime vuodet olen ollut siinä etuoikeutetussa asemassa, että olen saanut tehdä mielekästä työtä, johon minulla on palo. Kuitenkin jos palavalle liekille ei anna happea, se tukehtuu. Aloittaessani elokuussa koulunkäynnin töiden ohella, ajattelin hoitavani molemmat helposti. Hyvin aikataulutetun arjen pyörittämiseen tarvitsee kuitenkin myös vapaa-aikaa. Viikko toisensa jälkeen huomasin, että aika, jonka olin varannut töille ja koulutehtäville, ei ollut läheskään riittävä. Tein ylitöitä. Se kostautui väliin jääneinä luentoina ja tekemättöminä läksyinä. Yritin paikkailla tilannetta viikonloppuisin, vaikka oli tarkoitus liikkua, rentoutua ja olla sosiaalinen.

Lopulta tilanne äityi siihen, että peruin sovittuja menoja ystävieni kanssa. Poikaystäväni vietti viikonloppunsa lähinnä videopelien ja omien kavereidensa parissa, koska minulla oli työ- ja koulutehtäviä rästissä. Huomasin pyyteleväni jatkuvasti anteeksi. Työ kärsi, koulu kärsi, parisuhde kärsi. Minä kärsin. Pikkuhiljaa terveytenikin alkoi pettää. En ehtinyt urheilla. En saanut iltaisin unta. Päätä särki. Ahdisi. Lihoin. Olin jatkuvasti väsynyt ja allapäin. Stressi söi minua sisältäpäin, ja annoin sen tapahtua.

Jouduin jäämään sairaslomalle, koska minulla oli häntäluun päällä kivulias paise. Se oli onnenpotku. Vihdoin minun oli pakko pysähtyä. Vaikka olin sairaana, tein silti etätöitä ja koulutehtäviä. Sain kuitenkin sentään levättyä, kiitos vahvojen lääkkeiden.

Kuin tilauksesta minulle soitettiin yhtiöstä, jossa olen ollut kaksi talvea lentoemäntänä. Olin jo mielessäni jättänyt tuon ammatin taakseni, sillä ajattelin markkinoinnin parissa työskentelystä olevan korvaamatonta hyötyä opiskeluille ja toisinpäin. Silläkin uhalla, että saatoin tehdä ammatillisen itsemurhan, päätin tarttua siipiin. Nimittäin muistin sen tunteen, joka minulla oli ensimmäisellä harjoituslennolla: Kun ikään kuin katsoin itseäni ulkoa päin, enkä voinut uskoa, että yksi haaveeni on toteutunut. Rakastan sitä(kin) työtä kovasti.

Päivätyön lopettamisen jälkeen tuli shokkina, miten paljon vapaa-aikaa yhtäkkiä oli. Marraskuu meni kuin sumussa. Kun ei tarvinnutkaan olla koko ajan menossa jonnekin, en jaksanut tehdä mitään. Stressi purkautui jatkuvana väsymyksenä. Saatoin nukkua puolillepäivin ja istua loppupäivän flegmaattisena sohvalla tuijottaen eteeni. Minulla ei ollut motivaatiota käydä koulussa. Halusin vaan olla kotona ja selata sisustusblogeja. Päätin vaihtaa maisemaa ja lähteä Kööpenhaminan kautta Ruotsiin näkemään ystävääni muutamaksi päiväksi.

Piipahdin marraskuun lopussa Helsingborgissa.

Vasta aivan viime viikkoina olen saanut pikkuhiljaa elämäniloni takaisin ja ottanut opiskelusta kiinni. Valitsin keväälle mielenkiintoisia kursseja. Aion vastaisuudessa tehdä vain asioita, joista tulen onnelliseksi. Olen käynyt lenkillä ja nauttinut joulukuusta. Herään edelleen liian myöhään, mutta toisaalta olen luonnostaan iltavirkku. Tärkeintä on kuitenkin se, että viihdyn työssäni suunnattomasti. Minulla on keskimäärin yksi kahden päivän Kanarian reissu tai muutama standby viikkoa kohden. Toki pääsen satunnaisesti kaukolennoillekin nauttimaan Thaimaan tai Meksikon lämmöstä. Töistä ei tarvitse stressata, eikä ne seuraa kotiin.

Vaikka minulle oli äärettömän vaikeaa myöntää syksyllä, että olen oman jaksamiseni äärirajoilla, tiedän tehneeni oikean päätöksen. Olen tällä hetkellä onnellinen.

Viime viikonloppuna kokoonnuimme muutaman muun eläkkeellä olevan matkaoppaan (ja yhden nykyisen) voimin muistelemaan opasaikojamme ja juomaan litratolkulla viiniä talven ensimmäiset glögilasilliset.

Matkaoppaaksi lähteminen on ollut yksi elämäni parhaista päätöksistä, enkä ole päivääkään katunut sitä. Lähdin maailmalle alkusyksystä 2011 ja palasin Suomeen keväällä 2013. Siispä lähes kaksi vuotta arkeni oli aurinkoa ja hiekkarantoja.

Egyptissä kävin pyramideilla.

Muistan elävästi sen hetken, kun päätin hakea matkaoppaaksi. Olin jo aiemmin harkinnut tuota ammattia, sillä eräs ystäväni työskenteli matkanjärjestäjän palveluksessa. Hän oli kertonut mukavia tarinoita työstä ja elämästä ulkomailla. En ollut kuitenkaan rohkaissut mieltäni ennen muuan helmikuista aamua: Kello oli puoli kuusi. Olin menossa kukonlaulun aikaan kahvilaan, jossa olin töissä. Seisoin Sörnäisissä raitiovaunupysäkillä. Palelin ja lunta satoi vaakatasossa suoraan naamaan. Silloin ajattelin, että en perkele yhtäkään talvea enää Suomessa vietä. Kun olin päätökseni tehnyt, aloin aktiivisesti ottamaan selvää, miten päästä matkaoppaaksi. Vaihtoehtoja on useampia. Lähes kaikki matkatoimistot järjestävät omia koulutuksiaan.  Sen lisäksi on Päivölän opisto. Minulla oli mielessäni yksi matkanjärjestäjä ylitse muiden, joten ystäväni jalanjäljissä laitoin hakemuksen vetämään. Pääsin haastatteluun yli 400 hakijan joukosta.

Opaskoulussa Mallorcalla meitä oli parisenkymmentä. Kun suoritin viimeisen kokeen hyväksytysti, ajattelin: ”Tämä on loppuelämäni ensimmäinen päivä”. Olen edelleen sitä mieltä. Jos en olisi koskaan karistanut entisen minäni pölyjä harteiltani ja karannut ulkomaille, en olisi tässä, missä olen nyt. Matkalaukkuelämä kuljetti minut Mallorcalta Egyptiin, Turkkiin ja Gran Kanarialle. Aloittaessani opastyöt, unelmakohteeni olivat sellaisia kuin Meksiko, Vietnam tai Goa. Pian mukavuudenhalu voitti, ja toivoin kohteita sillä perusteella, onko asunnossa langaton Internet, missä on eniten suomalaisia kollegoita tai kuinka hyvin käytännön asiat arjessa hoituvat.

Loppuelämäni ensimmäinen päivä.

Itse työ oli vaihtelevaa. Pääsin heittäytymään ja eläytymään lasten oppaana, jolloin opin myös puhumaan sujuvaa ruotsia. Tuolloin oivalsin, miten paljon nautin askartelusta ja kuinka hauskaa töissä voi olla. Päivät kuluivat maskottipuvussa tanssien, piirrettyjä katsellen, leikkien ja uima-altaassa pelleillen.

Minusta kuoriutui lasten oppaana askartelun Mac Gyver.

Lyhyehkön opasurani aikana toimin myös ihan tavallisena matkaoppaana sanan klassisessa merkityksessä. Työnkuvaan kuuluivat monipuolisesti hotellitapaamiset, lentokenttäpäivät, palvelukonttorilla päivystäminen, retkien vetäminen, karaokeillat ja tervetulotilaisuudet. Rakastin sitä työtä. Rakastin sitä myös silloin kun seisoin vuoden vaihtuessa hiljaisella Las Palmasin lentokentällä odottaen uusia matkalaisia saapuviksi. Rakastin sitä jopa kun asiakas oli tyytymätön, koska sain mahdollisuuden korjata asiat ja kääntää hänen lomansa suunta positiiviseksi. Rakastin puhua bussissa mikrofoniin, vaikka kukaan tuskin kuunteli. Rakastin seistä tervetulotilaisuudessa sadan ihmisen edessä kertomassa siitä, miten kollegani tykkää vaeltaa Roque Nublon jylhissä maisemissa, ja minä vaellan mieluummin Altanticon ostoskeskuksessa.

Maspalomasin dyyneillä 2012.

Olisin voinut tehdä varmasti opastyötä ikuisesti, sillä siinä on hyvät etenemismahdollisuudet ja kohteiden kirjo on valtava. Opaselämä on ihanaa, mutta se on kuin eläisi tietynlaisessa kuplassa. Uuteen kohteeseen saavuttaessa kollegat ovat kuin perhe: Asut, teet töitä ja vietät vapaa-aikasi samojen ihmisten parissa. Sitten kauden vaihtuessa pakkaat laukkusi, muutat uuteen maahan uusien ihmisten kanssa, ja kaikki alkaa alusta. (Paitsi silloin kun entinen heilasi tuleekin samaan kohteeseen, vaikka toivoit että et näkisi häntä enää koskaan.)

Kotisuomessa elämä menee eteenpäin. Väliin jää sukulaisten hautajaiset, ystävien lasten syntymät, valmistujaisia ja jouluja. Mitä kauemmin on matkaoppaana, sitä vaikeampaa on palata Suomeen yrittäen sopeutua siihen, että vuokra ja laskut pitää maksaa, eikä voikaan olla ympäri vuoden shortsit jalassa tai hakea lähikaupasta viiniä kahdella eurolla. Taksikin kustantaa hurjan paljon.

Aloin jo puolentoista vuoden oppaana olon jälkeen kaipaamaan arkeeni pysyvyyttä, omaa kotia ja vakiintunutta elämää. Suomeen palattuani halusin toteuttaa haaveitani, joten hain lentoemännäksi. Monet entiset oppaat ovat nykyään matkustamohenkilökuntaa tai matkanjärjestäjän toimistolla töissä. Se on luonnollinen jatkumo, sillä opastyö antaa näihin hyvät valmiudet. Opaselämästä minulle jäi monia ihania ystäviä, mielettömiä muistoja, itsenäisyyttä, hyvä kielitaito ja yksi nenässä oleva arpi. Muistelen noita aikoja lämmöllä. Toisinaan ajattelen, että jos koskaan tulee sellainen tilanne, että haluaisin pois nykyisestä elämästäni, on ovi matkailualalle ulkomailla aina raollaan.