Olen ala-asteelta asti tiennyt, että haluan kirjoittaa työkseni. Aluksi tahdoin kirjailijaksi, mutta sitten päätin, että media-ala työllistää paremmin ja aloin haikailla toimittajan ammatin perään. Toki tässä vuosien varrella on tullut tehtyä ihan kaikenlaista muuta, mutta puolustuksekseni sanottakoon, että tahdoin ensin toteuttaa toisiakin unelmiani. ”Onpahan sitten mistä kirjoittaa”, ajattelin.

Tuttavapiirissäni on monta monituista tradenomia. Nuorempana väheksyin heidän tutkintoaan ajatellen, että onpa kamalaa opiskella jotain vain siksi, että jotain on hyvä opiskella tai että saisi edes jonkunlaisen toimeentulon valmistuttuaan. Itse nimittäin haluan tehdä sellaista työtä, josta aidosti nautin ja joka ei välttämättä edes tunnu työltä. Työnteko on niin iso osa elämää, etten halua viettää arkeani odottaen koko ajan viikonloppua tai seuraavaa lomaa. Ajattelin, että vaikka nämä tradenomit sietäisivätkin mainiosti työtään kirjanpitäjinä, rahoitusneuvojina tai tilintarkastajina, ei kukaan voi semmoista rakastaa.

Olin väärässä.

En vieläkään ole aivan varma, heräävätkö tradenomiystäväni joka aamu tuntien varsinaisesti rakkautta työtään kohtaan, mutta ainakin he viihtyvät sen verran hyvin, etteivät valita. Se on aika harvinaista nykyään. Jokainen heistä on aivan erilaisissa hommissa ja he ovat lähes kaikki edenneet urillaan. He vaikuttavat motivoituneilta, ja sehän on työssä kuin työssä avainsana.

Nyt myönnän julkisesti, että aikoinaan aliarvioin koko tutkinnon. Tuomitsin sen tietämättä lainkaan, mistä siinä on oikein kyse. On totta, että monet nuoret lähtevät opiskelemaan tradenomiksi vain siksi, koska eivät ole keksineet, mitä muutakaan haluaisivat tehdä tai koska äiti on sanonut, että johonkin kouluun pitää mennä. Näitä tapauksia on omassakin opinahjossani erityisesti päiväopiskeljoiden joukossa paljon. Mutta mitä sitten? Valmistuttuaan heillä on ainakin eväät ryhtyä yrittäjiksi, jos ei muuta.

Itse kiinnostuin liiketaloudesta työskennellessäni tapahtumatuotannon ja markkinoinnin parissa. Syy oli yksinkertainen: halusin tulla paremmaksi työssäni ja edetä uralla. (Vitsikästä tosin on, että pian koulun aloittamisen jälkeen lopetin kyseisessä työpaikassa, mutta se on aivan toinen tarina se.) Koulutusohjelmaan pääsy oli mielestäni helppoa. Piti lukea muutama aineisto, vastata monivalintakysymyksiin ja laskea yksinkertaisia prosenttilaskuja. Koska pyrin monimuoto-opiskelijaksi eli kansankielellä aikuis- tai iltakouluun, pääsykokeeseen kuului lisäksi myös haastattelu, jonka toteuttivat koulutusohjelman opettajat.

Esimerkiksi tällaisia oppikirjoja käytän parhaillaan kursseillani.

Kapeakatseisesti luulin aiemmin tradenomiopintojen olevan vain kansantaloutta, kirjanpitoa ja sisäistä laskentatoimea. Valitettavasti edellä mainitut kyllä kuuluvat pakollisiin opintoihin, mutta tradenomi voi suuntautua esimerkiksi markkinointiin tai viestintään, kuten allekirjoittanut. Tämä opintopolku mahdollistaa sen, että voin tulevaisuudessa tehdä sitä, mitä olen aina halunnut: kirjoittaa. Sain myös oivan tekosyyn sisällyttää opinto-ohjelmaani samassa talossa toimivan journalismin koulutusohjelman kursseja. Tällä hetkellä olen äärimmäisen motivoitunut opiskelun suhteen ja jopa innoissani oppiessani uutta.

Yhteenvetona totean, että tradenomi voi työllistyä sangen laaja-alaisesti oman suuntautumisensa ja kiinnostuksenkohteidensa mukaan. Lähipiirissäni on tästä monta elävää esimerkkiä, joista yksi juuri toteuttaa unelmiaan ja muutti Lontooseen saatuaan sieltä erittäin hyvän työtarjouksen. Toki tunnen myös tradenomeja, jotka ovat valmistuneet tai tulevat mitä todennäköisimmin valmistumaan työttömiksi, mutta tämä johtunee heidän omasta kykenemättömyydestään luoda ammatillisia suhteita silloin kun siihen on ollut mahdollisuus tai yleisestä laiskuudesta työrintamalla.

Liiketalouden koulutusohjelman sisältöön pääset tutustumaan vaikkapa täältä.

Luin Me Naiset -lehdestä (38/16) jutun, jossa Maisa Torppa kertoi onnellisena elävänsä rallipoikaystävänsä Jari-Matti Latvalan siivellä ja ihmetteli kun häntä on siitä kritisoitu. Tämä sai minut miettimään toisten rahoilla elämistä, joten päätin ihan kirjoittaa aiheesta. Se kun tuntuu olevan kovasti mielipiteitä jakava asia. Olen melko varma, että onnistun suututtamaan aika monet lukijani tällä kirjoituksella, mutta en aio pyydellä sitä anteeksi.

Jos joku ei ole vielä huomannut, olen pohjimmiltani negatiivinen ja kyyninen ämmä. Olen elämässä oppinut varautumaan aina pahimpaan, enkä todellakaan voi kutsua itseäni optimistiksi. Tämän vuoksi kerron teille kaikille naiiveille höpsöille tämän: Ei ole olemassa ilmaisia lounaita.

Ei minua ole koskaan varsinaisesti haitannut se, mikäli joku herrasmies tahtoo yökerhossa tarjota drinkin tai viedä minut illalliselle. Se on kohteliasta ja kuulunee soidinmenoihin. Kuitenkin olen ollut valmis ja varautunut maksamaan omat sapuskani, juomani sekä kulkemiseni, enkä automaattisesti oleta toisen osapuolen kaivavan kuvettaan. En usko ihmisten vilpittömyyteen. Joten aina jos joku tarjoaa minulle jotain, tulee sellainen olo, että tässä on jokin taka-ajatus. Kuten usein onkin. Kokemukseni mukaan tarjoajat odottavat vähintäänkin seksuaalisia palveluita vastineeksi rahoilleen.

On olemassa naisten (ja miksei miestenkin) joukkio, joiden pääasiallinen elämäntehtävä on päästä rikkaisiin naimisiin, jotta ei tarvitsisi tehdä töitä. Itselleni ajatus siitä, että joku toinen maksaisi elämiseni täysin, on todella vieras. En näe itseäni edustusvaimona, enkä voi arvostaa ihmisiä, jotka valitsevat sen osan. Minusta olisi suorastaan nöyryyttävää, jos saisin kuukausirahaa puolisoltani tai vaihtoehtoisesti elättäisin jotain miehenrutjaketta. Mielestäni taloudellinen riippumattomuus on myös parisuhteessa äärimmäisen tärkeä asia.

Jos saisin mieheltäni kuukausirahaa, lähtisinkö useammin Mykonokselle?

Edellä mainittujen seikkojen vuoksi en voisi jäädä myöskään vuositolkulla kotiäidiksi. En halua kritisoida heitä, jotka sellaisen valinnan tekevät. Haluan vain tuoda esiin, että en itse siihen pystyisi, mikäli se olisikin taloudellisesti mahdollista. Valitettavasti kotiäitiyttä ei arvosteta ansioluettelossa, vaikka se varmasti arvokasta työtä onkin. Olen muutenkin sen verran skeptinen elämän suhteen, että en voi olla pohtimatta: Mitä sitten, kun seitsemän vuotta oltuani poissa työelämästä ja mahdollisesti ilman korkeakoulututkintoa, mies päättää vaihtaa minut nuorempaan vuosimalliin? Pahimmassa tapauksessa auto ja asuntokin ovat hänen nimissään ja minä jäisin aivan tyhjän päälle.

Olen sitä mieltä, että parisuhteessakin tasa-arvo on tuiki tärkeä asia. Tilanteessa, jossa jompikumpi osapuoli maksaa kaiken, suhteen vallankäyttö on vääristynyt. Nimittäin mielestäni raha korreloi suoraan valtaan. Tottahan toki, mikäli pariskunnan tuloerot ovat valtavan suuret, voidaan jakaa maksuja progressiivisesti sen mukaan. Ymmärrän myös, että ihmiset ovat erilaisia ja toisilla on vanhoillinen käsitys siitä, kuinka miehen kuuluu elättää perheensä. Se on ihan hyväksyttävää, jos joku haluaa näin ajatella. Kuitenkin minulle itselleni ura on myös tärkeää, enkä ole valmis tinkimään siitä.