Minulla on massiivinen sisustusprojekti meneillään. Siitä voin kertoa tässä kevään mittaan vähän lisääkin, mutta nyt haluan paljastaa erään asian: Olen jo pitkään haaveillut pyöreästä keittiön pöydästä ja pinnatuoleista. Koska olen köyhä opiskelija arvostan kierrättämistä, olen kytännyt sopivia huonekaluja käytettynä netistä. Niinpä hihkuin riemusta kun vähän aikaa sitten löysin erinomaisen pöydän ja peräti neljä tuolia Tori.fi:stä kohtalaisen edulliseen hintaan. Ainoa ongelma oli se, että ne olivat koivunvärisiä ja taloudessamme on jo nyt aivan liian monta erilaista puupintaa. Näin ollen pöydästä tuoleineen piti saada valkoiset.

Ajattelin, että äkkiäkös sitä vähän sutii maalilla ja kas vain, unelmieni ruokailuryhmä on valmis. Sitä paitsi tällainen kalusteiden maalaus on paitsi palkitsevaa, myös terapeuttista. Tiesinhän minä, että huonekalut pitää ensin hioa, jos haluaa pysyvän ja tasaisen tuloksen. ”Pikkujuttu”, mietin. Niinpä päätin ryhtyä tuumasta toimeen näin pyhien aikaan. Kun kalusteet olisi pikaisesti hiottu, maalaisin ne vain nopeasti pohjamaalilla. Sitten roiskisin pari kerrosta valkoista maalia ja tadaa, keittiön uusi ilme olisi valmis omin pienin kätösin toteutettuna. Voisimme syödä pääsiäisillallista uutuuttaan hohtavan pöydän ääressä. Saisin kattauksesta mielettömän upeita kuvia Instagramiin.

Tähän väliin haluan huomauttaa, että joidenkin ihmisten mielestä olen luonteeltani hieman kärsimätön.

Suurimman työn oli poikaystäväni jo ehtinyt hiomaan koneella ja jäljellä oli vain pienet osat, kuten tuolien pinnat. Miten kauan siinä nyt voisi mennä? Kaikille tiedoksi, että se oli sarkastinen vitsi kun väitin tällaisten tee-se-itse -projektien olevan terapeuttisia. Kestin noin puolitoista tuntia ja sinä aikana en saanut edes yhtä helkkarin istuinta valmiiksi. Hiukset, naama sekä vaatteet täynnä puupölyä päätin, että emmehän me tarvitse uusia kalusteita.

Tämän vuoksi postauksessa ei ole seesteisiä kuvia ”keittiön muuttuneesta ilmeestä” tai minusta maalipensseli kädessä hymyillen valloittavasti. Joudutte siis tyytymään tähän:

Vinkki: Osta huonekalut sen värisinä kuin haluat niiden olevan.

Kun olin lapsi, meillä oli isohko piha ja mökki. Niissä riitti puuhasteltavaa. Oli kasvimaata, kukkapenkkiä, puuta ja pensasta. Se vasta oli mukavaa! Ikävää oli ainoastaan se, että vanhempani eivät olleet kovinkaan innokkaita puutarhureita, joten kaikkien näiden rehujen hoito jäi jälkikasvun kotitöiksi.

Vihasin sitä.

Toiset lapset söivät jäätelöä leikkipuistossa kun minä istuin kukkapenkin reunalla ja (k)itkin. Vaikka kuinka yritin, naapurin rouvan hortensiat olivat aina kukoistavampia kuin meidän koiranputket. Ruoho tosiaan oli vihreämpää aidan toisella puolella. Toki talon sisälläkin riitti tekemistä kun piti päivät pääksytysten kastella lukuisia viherkasveja, joita oli ripoteltu ympäri asuntoa. En tiennyt kasvien hoidosta mitään, joten onnistuin tappamaan jopa lahjakaktuksen säilyttämällä sitä vaatekaapissa.

Päätin, että kun kasvan aikuiseksi, en hanki edes muovikukkia.

Aikuistumisessa on kuitenkin se hauska asia, että sitä muuttuu päivä päivältä enemmän vanhempiensa kaltaiseksi. Hävettää myöntää, mutta minä pidän viherkasveista. Ne antavat elämään sisustukseen eloa ja ryhtiä.

Tässä on kuitenkin pieni ongelma. Haluaisin kovasti olla sellainen ihminen, joka viljelee parvekkeella yrttejä ja tomaatintaimia, ja jolla on siirtolapuutarhassa oma pieni kasvimaa. Sielläpä kasvaisi mukavasti kaupungin saasteissa luomuporkkanat ja uudet perunat. En kuitenkaan ole mikään viherpeukalo. Ikkunalaudallani kituu milloin mitäkin, ja jouluisin yritän epätoivon vallassa pitää hyasinttia hengissä edes viikon. Ikeasta ostamani orkidea on nähnyt parhaat päivänsä, ja tekee hiljaista kuolemaa.

Onneksi kuitenkin olen oivaltanut, että viherkasveja saa kaupasta suhteellisen edullisesti uusia tilalle kun entiset nuupahtavat. En sitä paitsi edes käytä ikkunalaudalla olevia yrttejä koskaan yhtään mihinkään. Ne odottavat sitä päivää kun minusta tulee huippukokki.