Monet lukijani ovat varmasti olleet huojentuneita ihmetelleet pitkään kestänyttä radiohiljaisuuttani ja hyvin verkkaista postaustahtia. Syy moiseen ei ole suinkaan ollut sanaisen arkkuni ehtyneisyys. Päinvastoin: minulla on valtavasti hihassa aiheita, joista tulen teille kertomaan jatkossa, halusitte tai ette. Syy tähän hiljaiseloon ei myöskään ole ollut se, etteikö elämässäni tapahtuisi mitään mielenkiintoista.

Syyksi kirjoituskyvyttömyyteeni tai oikeammin blogin päivittämislaiskuuteen voidaan diagnosoida aika lailla kesäkuun puolivälistä aina syyskuun alkuun kestänyt päivittäinen pahoinvointi. Jos jollakulla on joskus ollut oikein paha kankkunen, voinette kuvitella seuraavanlaisen olotilan: Kun ei tiedä, miten päin olisi ja on kamalan vaikeaa ylipäätään olla olemassa, mutta vessa tai oksennusämpäri on hyvä pitää lähettyvillä. Se olo minulla oli päivittäin monta kuukautta enkä voi sanoa sen johtuneen todellakaan siitä, että olisin juonut muutaman gintonicin liikaa.

Uskokaa tai älkää, oksensin näinä kuukausina hyvin paljon. Annoin ylen muun muassa lentokoneen saniteettitiloissa, sairaalan odotushuoneen roskikseen, muovipussiin Mykonoksen lentoasemalla, kadulle ja lattialle. Aina kun laitoin suuhuni jotain, mietin, miltähän se maistuu tullessaan pian samaa kautta ylös. Oli myös muutenkin vaikeaa keksiä mitään syötävää, kun kaikki normaalisti päivittäiseen ruokaympyrääni kuuluvat asiat, kuten salmiakki, sushi ja shampanja, on kielletty. Jossain vaiheessa oli lähellä, että minut olisi pistetty tiputukseen, koska olin vaarassa kuivua.

Älkööt peljätkö, minulla ei ole mikään vakava sairaus, kuten eräs ystäväni uumoili. Minulla ei myöskään ole loista, kuten tämä sama ystävä epäilee. En ole kuolemaisillani, vaikka kyyneleet silmissä sappinesteitä oksentaessani taisin niin toivoa. Tällä hetkellä oloni on parempi ja minua vaivaa ainoastaan jatkuva väsymys, joka on sekin melko yleistä, eikä siihen ole näkyvissä helpotusta lähivuosien aikana.

Jos joku ei vielä hienovaraisesta vihjailustani huolimatta ymmärtänyt, olen siis siunatussa tilassa. Toisin sanoen, mikäli kaikki jatkuu hyvin, talouteemme tulee helmikuun loppupuolella uusi jäsen, joka ei muuta tee kuin syö, nukkuu ja ulostaa. Jälkimmäiseksi mainitusta olen muuten todella kateellinen, sillä raskausvaivoihin kuuluu myös jatkuva ummetus, joka ei sekään ole kovin miellyttävää. En ole itse asiassa oikein vieläkään ymmärtänyt, miten raskaana olevien naisten väitetään jollain tapaa hehkuvan. Itselläni on paha akne ja turvotus eikä olo ole ollut missään vaiheessa erityisen hehkeä, vaikka tässä jo puolivälissä ollaankin. Kuitenkin kaikesta pahoinvoinnista, uupumuksesta ja suuren elämänmuutoksen tuomasta jännityksestä huolimatta olen tällä hetkellä todella onnellinen.

Nimittäin tissini ovat kasvaneet vihdoin. Olenhan odottanut sitä jo lähes 28 vuotta.

Luin Me Naiset -lehdestä (38/16) jutun, jossa Maisa Torppa kertoi onnellisena elävänsä rallipoikaystävänsä Jari-Matti Latvalan siivellä ja ihmetteli kun häntä on siitä kritisoitu. Tämä sai minut miettimään toisten rahoilla elämistä, joten päätin ihan kirjoittaa aiheesta. Se kun tuntuu olevan kovasti mielipiteitä jakava asia. Olen melko varma, että onnistun suututtamaan aika monet lukijani tällä kirjoituksella, mutta en aio pyydellä sitä anteeksi.

Jos joku ei ole vielä huomannut, olen pohjimmiltani negatiivinen ja kyyninen ämmä. Olen elämässä oppinut varautumaan aina pahimpaan, enkä todellakaan voi kutsua itseäni optimistiksi. Tämän vuoksi kerron teille kaikille naiiveille höpsöille tämän: Ei ole olemassa ilmaisia lounaita.

Ei minua ole koskaan varsinaisesti haitannut se, mikäli joku herrasmies tahtoo yökerhossa tarjota drinkin tai viedä minut illalliselle. Se on kohteliasta ja kuulunee soidinmenoihin. Kuitenkin olen ollut valmis ja varautunut maksamaan omat sapuskani, juomani sekä kulkemiseni, enkä automaattisesti oleta toisen osapuolen kaivavan kuvettaan. En usko ihmisten vilpittömyyteen. Joten aina jos joku tarjoaa minulle jotain, tulee sellainen olo, että tässä on jokin taka-ajatus. Kuten usein onkin. Kokemukseni mukaan tarjoajat odottavat vähintäänkin seksuaalisia palveluita vastineeksi rahoilleen.

On olemassa naisten (ja miksei miestenkin) joukkio, joiden pääasiallinen elämäntehtävä on päästä rikkaisiin naimisiin, jotta ei tarvitsisi tehdä töitä. Itselleni ajatus siitä, että joku toinen maksaisi elämiseni täysin, on todella vieras. En näe itseäni edustusvaimona, enkä voi arvostaa ihmisiä, jotka valitsevat sen osan. Minusta olisi suorastaan nöyryyttävää, jos saisin kuukausirahaa puolisoltani tai vaihtoehtoisesti elättäisin jotain miehenrutjaketta. Mielestäni taloudellinen riippumattomuus on myös parisuhteessa äärimmäisen tärkeä asia.

Jos saisin mieheltäni kuukausirahaa, lähtisinkö useammin Mykonokselle?

Edellä mainittujen seikkojen vuoksi en voisi jäädä myöskään vuositolkulla kotiäidiksi. En halua kritisoida heitä, jotka sellaisen valinnan tekevät. Haluan vain tuoda esiin, että en itse siihen pystyisi, mikäli se olisikin taloudellisesti mahdollista. Valitettavasti kotiäitiyttä ei arvosteta ansioluettelossa, vaikka se varmasti arvokasta työtä onkin. Olen muutenkin sen verran skeptinen elämän suhteen, että en voi olla pohtimatta: Mitä sitten, kun seitsemän vuotta oltuani poissa työelämästä ja mahdollisesti ilman korkeakoulututkintoa, mies päättää vaihtaa minut nuorempaan vuosimalliin? Pahimmassa tapauksessa auto ja asuntokin ovat hänen nimissään ja minä jäisin aivan tyhjän päälle.

Olen sitä mieltä, että parisuhteessakin tasa-arvo on tuiki tärkeä asia. Tilanteessa, jossa jompikumpi osapuoli maksaa kaiken, suhteen vallankäyttö on vääristynyt. Nimittäin mielestäni raha korreloi suoraan valtaan. Tottahan toki, mikäli pariskunnan tuloerot ovat valtavan suuret, voidaan jakaa maksuja progressiivisesti sen mukaan. Ymmärrän myös, että ihmiset ovat erilaisia ja toisilla on vanhoillinen käsitys siitä, kuinka miehen kuuluu elättää perheensä. Se on ihan hyväksyttävää, jos joku haluaa näin ajatella. Kuitenkin minulle itselleni ura on myös tärkeää, enkä ole valmis tinkimään siitä.