Kirjoitin vuoden alussa ajatuksiani lähestyvästä synnytyksestä. Aivan kuten päätin, että en kirjoita mitään imetyksestä,päätin yhtä lailla olla paljastamatta likaisia yksityiskohtia synnytyskertomuksesta. Nyt kuitenkin ajan kullattua muistot, ajattelin pyörtää tuonkin päätökseni ja kertoa muutamia seikkoja tuosta elämääni melko perustavanlaatuisesti mullistaneesta tapahtumasta.

Minähän en siis oikeastaan valmistautunut synnytykseen millään tavalla paitsi siten, että kirjoitin paperilappusen, jossa luki, että haluan ehdottomasti kaikki mahdolliset kivunlievitykset. Tein myös eräänlaisen testamentin siltä varalta, että minulle käy huonosti. Se ei tainnut olla kyllä ihan juridisesti pätevä paperi, mutta kirjoitin siihen raskaushormoneissani muun muassa seuraavanlaisia asioita:

”Haluan, että lapsi saa kaikki rokotusohjelmaan kuuluvat rokotukset ”

”En missään nimessä tahdo, että lapsi elää elämäänsä tuntematta minua ja sukujuuriani. Senpä vuoksi vaadin, että olette sukuni kanssa säännöllisesti tekemisissä ja että lapsella on mahdollisuus oppia tuntemaan heidät, vaikka hänen elämässään olisikin esimerkiksi uusi (paha) äitipuoli.”

”Haluan, että lapselle luetaan Astrid Lingrenin tuotantoa.”

”Muumimukejani ei saa myydä, vaan tahdon että ne varjellaan laatikossa ja lapsi saa ne sitten kun on täysi-ikäinen.”

”Anteeksi että en jättänyt enempää rahallista perintöä, vaan perintö on enemmän henkistä laatua.”

”Haluan, että lapsen nimeksi tulee — Tämä toive on ehdoton ja lupaan palata kummittelemaan, mikäli sitä ei noudateta.”

No, ei siitä sen enempää. Palatakseni siihen itse synnytykseen, on tosiaan muutamia juttuja, joita haluan tuoda ilmi:

• Kaikki ei välttämättä tapahdu kuin elokuvissa. Olin maalaillut (kauhu)kuvia siitä, miten lapsivedet tulvivat ruuhkabussissa/kauppareissulla/keskellä yötä sänkyyn. En itse asiassa edes huomannut tuota lapsivesien menoa. Jonnekin oli tullut vain pikkiriikkinen reikä, josta vähän tiputteli. Kuulemma. Vedet lainehtivat ulos kunnolla vasta kun kalvot puhkaistiin aikalailla synnytyksen loppuvaiheessa.
• Perjantaiaamuna alkoi säännölliset supistukset. Pakkailin loput tavarat kaikessa rauhassa, siivoilin, kyttäsin tuntemuksia sekuntikellon kanssa, kävin suihkussa ja onnistuin ajelemaan sääret sekä bikinialueenkin joten kuten, koska en halunnut, että kätilö joutuu kaiken lisäksi katselemaan epäsiistiä tuheroa ja karvakinttuja. Varpaankynsiä en saanut leikattua. Olisi kannattanut, koska minua hävetti ne.
• Operaatio tosiaan käynnistyi perjantaina aamulla joskus seitsemän aikoihin ja lapsi syntyi sunnuntaina klo 23:05. Siitä voi itse kukin laskeskella sitä kärsimyksen määrää.
• Olen erittäin tyytyväinen päätökseeni ottaa kaikki kivunlievityskeinot. Tens -laite tosin ei kyllä hyödyttänyt yhtään mitään. Kyseessä on siis jonkinlainen sähköimpulsseja antava kapistus, joka laitetaan selän puolelle jollain tapaa tasoittamaan tuntemuksia. Kysyin, saanko laittaa sen lapsen isälle ja antaa hänelle sähköiskuja aina supistuksen tullessa, koska se olisi varmasti lievittänyt omaa kipuani enemmän. En saanut, eikä se ollut kätilön mielestä lainkaan hauska heitto.
• Jossain vaiheessa yritin vähän nukkua ja kuulin viereisestä synnytyssalista jonkun toisen tulevan äidin huudot. Kuulosti siltä kuin joku olisi raiskannut häntä kaktuksella. Rehellisyyden nimissä karjuin kyllä itse vähintään yhtä pahasti ilokaasumaskiini supistusten ollessa kivuliaimmillaan.
• Kamalinta synnytyksessä oli kuitenkin yllättäen spinaalipuudutuksen ja epiduraalikatetrin laitto. Toisaalta puudutukset auttoivat samantien, mutta niiden laittaminen oli ihan hirveää kun piti pysyä aivan paikoillaan, enkä kyennyt siihen. Lopulta anestesialääkäri tokaisi, ettei saa laitettua puudutuksia. Aloin tietenkin itkemään ja hytkymään kahta kauheammin. Sitten keräsin itseni keskittäen kaiken vähäisen energiani siihen, että en kavahtaisi jättiläisneulaa ja niin ne saatiin kuin saatiinkin paikoilleen. Sen jälkeen kaikki kivut olivat tipotiessään. Tilalle tuli jäätävä kokovartalokutina sekä täysin hallitsematon tunne isosta kakkahädästä supistusten tullessa.
• Minullahan latenssi eli avautumisvaihe ei ole vieläkään ohi  kesti pari vuorokautta. Oikeastaan se sai vasta sitten vauhtia alleen kun avomieheni lähti Hesburgeriin syömään. Tietenkin.
• Pelkäsin etukäteen, että haukun tuon miehen pataluhaksi synnytyksen edetessä, mutta en oikeastaan sättinyt häntä (omasta mielestäni) kovinkaan paljon. Mitä nyt totesin, että hänestä ei ole vittu mitään hyötyä ja että hän ei anna vesipulloa supistusten välissä tarpeeksi nopeasti. Hänen olisi myös pitänyt aavistaa, että nenäsuihke on vähissä ja varautua asiaan ostamalla apteekista uusi.
• Kun vauva on saatu puserrettua maailmaan, ei häntä muuten viedäkään jenkkityyliin minnekään huoneeseen, jossa on hirveästi muitakin vastasyntyneitä, vaan heti alusta asti pitää yrittää pärjätä ihan omillaan. Me saimme onneksi perhehuoneen, joten olimme siellä sitten kaksin ihmettelemässä rääpälettä keskellä yötä. Olin kieltämättä itse aika kujalla ja aloinkin heti kyynelehtimään, että olen paska mutsi kun en saanut pienokaista syömään. Avomiehelläni oli kuitenkin onneksi järki päässä. Hän oli heti hirveän luonteva isä minun sekoillessa ja pillittäessä vieressä. Ja tällä samalla kaavalla on kulunut jo puoli vuotta.

Rehellisesti sanottuna en joulukuussa oikein tiennyt, mitä odottaa äitiyslomalta. En voi käsittää, että se alkaa jo olla lopuillaan. Varmaan ajattelin, että saisin tosi paljon aikaan. Olen kyllä tässä viimeisen seitsemän kuukauden aikana päivittänyt blogia ihan kiitettävästi ja nähnyt säännöllisesti ystäviäni, mutta esimerkiksi kaikki suunnittelemani DIY -sisustusprojektit ovat jääneet vaille huomiota. Kaavailin myös jaksavani kuntoilla enemmän ja tekeväni aina vain terveellistä ruokaa. Koska haluan blogissani olla ihan rehellinen, kerron teille tänään, että totuus äitiyslomastani on seuraavanlainen:

On päiviä, jolloin herään aamulla kohtalaisen virkeänä todella aikaisin ja suuntaan heti salille tai teen rauhassa joogaharjoituksen muun perheen vielä uinuessa. Sitten tyttäreni, itse aurinkoisuus, herää ja viihtyy itsekseen leikkimatollaan naureskellen. Saan syödä rauhassa aamupalaa, jonka jälkeen lueskelen vauvalle kirjoja tai leikimme jotain ikäkauteen sopivaa kehittävää. Käymme kävelyllä sekä ruokakaupassa ja hän nukkuu pitkät päiväunet. Pyöräytän itselleni vihersmoothien. Ehdin paitsi lukea sähköpostit, päivittää blogia, tehdä kotitöitä ja leipoa piirakkaa, myös valmistaa kunnon lounaan sekä vauvan soseetkin pakastaen niitä jääpalamuotteihin, joissa on hymynaamojen kuvia. Laitan meikkiä ja nutturan hiuksiin. Lähden vaunuineni kaupungille tai sitten joku ystäväni tulee kylään ja kahvittelemme pitkät tovit kaikessa rauhassa. Sekä äiti että tytär ovat hyvällä tuulella.

Iltapäivällä minulla on oivaa aikaa aloittaa illallisen valmistus ennen kuin avomieheni tulee töistä, sillä pienokainen nukkuu taas toista tuntia. Kerkeän myös siivota vaatekaapit ja lajitella vauvan pieneksi jääneitä vaatteita. Saatan myös itsekin ottaa tirsat. Tällaisina päivinä nautin täysin rinnoin äitiydestä, kotona olosta, elämästä, kesästä. Kaikki on ihanaa, linnut laulaa ja tunnen itseni voittamattomaksi, energiseksi sekä kauniiksi.

On myös päiviä, jolloin huonosti sekä liian vähän nukutun yön jälkeen mikään määrä kahvia ei ole tarpeeksi. Aamupuuro menee lopulta roskiin. Se ei maistu enää hyvältä kahdesti mikron kautta käyneenä. En jaksa siivota tai laittaa edes tiskikonetta päälle. Perun kaikki sovitut menot puhumattakaan suunnitelluista treeneistä. Auringonpaiste vituttaa erityisen paljon: silloinhan pitäisi ainakin ulkoilla tai vähintään nähdä ystäviä. Hiukseni ovat täynnä puklua. Harkitsen leikkaavani ne lyhyeksi keittiösaksilla, koska en jaksa mennä niitä pesemään. Tai sitten sorrun yrittämään, josko viisikuinen suostuisi katsomaan vartin sitterissä Muumeja, jotta pääsisin suihkuun. Ei suostu. Olemme molemmat yöpuvussa koko päivän.

Tietenkin lapsi, joka normaalisti vetelee päiväunia tuntikausia putkeen, päättää koisia vartin kerrallaan ja kitistä lopun aikaa. Omien pelastavien torkkujen mahdollisuus on siis olematon. Miten tuo ei nuku päivällä, vaikka yölläkin heräili noin sata kertaa? Huomaan unohtaneeni pyykit koneeseen ja laitan ne uudestaan pyörimään. Vauva tekee näinä päivinä lähes poikkeuksetta sen, mitä me äidit kutsumme ”niskapaskaksi”.

Illalla tuijotan televisiota kuitenkaan tajuamatta, mitä sieltä oikein tulee. Pohdin, tilattaisiinko pitsaa vai jättäisinkö illallisen kokonaan väliin kun se sapuskan tilaaminenkin tuntuu ylivoimaiselta ponnistukselta. Tajuan, että en syönyt lounaaksi kuin muutaman siivun juustoa. Tunnen itseni lihavaksi, rumaksi ja ällöttäväksi valittajaksi sekä tietenkin maailman huonoimmaksi äidiksi. Tällaisina päivinä ei auta muu kuin vetää syvään henkeä, keittää lisää kahvia ja lohduttautua sillä ajatuksella, että huomenna on uusi päivä. Kyllä hän taas nukkuu paremmin. Ehkä jo ensi yönä. 

PS. Suurin osa arkipäivistä on näiden kahden yllä kuvaillun sekoituksia ja pääsääntöisesti äitiyslomalla olo on ihan kivaa. Paitsi eilen. Eilen se oli hanurista.