Eilisessä Helsingin Sanomien sunnuntailiitteessä (1.10.2017) oli pitkä reportaasi siitä, kuinka nuorten äidinkielen osaaminen on huonolla tolalla. Tässä asiassa ei sovi vähätellä sosiaalisen median vallankumouksen seurauksia. Nuoret eivät lue kirjoja, mutta pienet taaperotkin osaavat valita puhelimesta Youtube -videon. Jutussa kerrottiin, että ”moni opiskelija kirjoittaa nykyisin nimensä esimerkiksi lomakkeisiin muodossa matti.virtanen”. Artikkeli sai minut järkyttymään syvästi ja pohtimaan lukemisen merkitystä lasten kehitykselle.

Reportaasissa kerrotaan, että äidinkielen opettajat ovat havainneet, etteivät nuoret juurikaan lue. Yhä kasvavalle joukolle on vaikeaa saada kirja käteen ja monilta se ei onnistu lainkaan. En ole äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, mutta moinen on minustakin sangen huolestuttavaa. Toisaalta olen sitä mieltä, että tässä asiassa vanhempien tulisi katsoa peiliin. Olen sillä kannalla, että lapselle lukemisen pitäisi olla luonteva osa arkea ja kirjoja tulisi olla aina saatavilla. Uskon vahvasti, että tenava, jolle on pienestä asti luettu ja jonka vanhemmat esimerkillään näyttävät, että lukeminen on mitä mainioin harrastus, tarttuu itsenäisesti kirjaan myöhemmin. Tai ainakin todennäköisemmin kuin sellainen muksu, joka on vain katsonut videoita tai pelannut pädillä vanhempien selaillessa vieressä puhelintaan hiljaa.

Taannoin koulussa eräällä oppitunnilla minulle naurettiin kun kerroin tilaavani Helsingin Sanomia ihan perinteisenä paperiversiona viikonloppuisin ja arkisin diginä. Myönnän, ettei se ehkä ole kaikkein ekologisin ratkaisu, mutta minä nautin valtavasti paperilehden selailusta, kuten olen nauttinut ala-asteelta saakka. Tästä esimerkistä huomaa, miten maailma on muuttunut jo ihan viimeisen vuosikymmenen aikana. Monetkaan eivät enää lue tai seuraa televisiosta uutisia ja heidän tietoisuuteensa tulevat korkeintaan ne otsikot, jotka joku jakaa sosiaalisessa mediassa.

Uskon, että tulevaisuudessa yleistyvät sovellukset, joista voi lukea vain itseään kiinnostavia asioita. Tällöin jää kaikki epämiellyttävät otsikot kokonaan näkemättä, vaikka nekin olisi äärimmäisen tärkeää huomioida. Tuntuu, että ihmiset ovat jo nyt vieraantuneet monista asioista ja elävät vain omassa pienessä some-kuplassaan. Yleissivistys on heikkoa ja kielellinen ilmaisu vajaavaista, sillä ollaan totuttu kommunikoimaan lähinnä kuvin tai ääniviestein. Myös äänikirjat ovat yleistyneet valtavasti. Ne ovat toki parempia kuin ei mitään, mutta itse kannatan silti perinteistä kovakantinen käteen -tyyppistä ratkaisua.

En ole alan asiantuntija, eikä oma jälkeläiseni tietenkään vielä seitsenkuisena osaa puhua, mutta pyrin tukemaan hänen kielellistä kehitystään kaikin keinoin. Vaikka tuntuisikin typerältä horista itsekseen ja selittää koko ajan arkipäiväisiä askareita, teen sitä jatkuvasti. Eihän lapsi muuten opi puhumaan kuin vuorovaikutuksessa aikuisen kanssa. Lisäksi tyttäreni on syntymästään saakka kuulunut Sandviksin Vau -kirjakerhoon, josta tulee säännöllisesti ikäkauteen sopiva lukupaketti. Luemme kirjoja päivittäin ja vauva selailee niitä myös itsekseen, sillä ne ovat koko ajan käden ulottuvilla. Näin on myös aina ollut minun lapsuudenkodissani. Itselleni onkin jäänyt mukavia muistoja yhteisistä satuhetkistä äidin tai isovanhempien kanssa. Jälkeläisen ensimmäinen lahja mummilta oli myös kirja. Se ei ole sattumaa. Voihan olla, että kaikesta huolimatta opukset eivät tulevaisuudessa tytärtä kiinnosta lainkaan, mutta ainakin niiden pariin on kannustettu sekä omalla esimerkillä että yhdessä lukien.

Sosiaalinen media on niin kertakaikkisen arkipäiväinen asia, että emme välttämättä edes ajattele sen käyttöä kummemmin. Lähes kaikilla on jonkinlainen some -tili, jossa jaetaan enemmän tai vähemmän kaikenlaista. Ei ennen vanhaan laitettu perhekuvia kaiken kansan nähtäville. Ne kehitettiin ja aseteltiin siististi kansioihin tai jätettiin laatikoihin lojumaan. Olen pohtinut äidiksi tultuani paljon sitä, mitä omasta lapsesta on soveliasta jakaa netissä ja minkälaisia vaikutuksia sillä voi olla tulevaisuudessa.

Oma ensikosketukseni alkeelliseen sosiaaliseen mediaan tapahtui yläasteella. Oli sellainen sivusto kuin ii2.org, jonne pystyi lataamaan kuvia ja keskustelemaan muiden kanssa. Pian sen jälkeen liityin myös Irc -galleriaan, joka oli tarkoitettu ”irkkaajille” nimensä mukaisesti kuvagalleriaksi. En ollut irkkaaja, mutta liityin innokkaana yhteisöihin, kuten ”Ylianalysoijat” ja ”Holtittomat”. Minulla on edelleen profiili siellä, joskaan ei aktiivisessa käytössä. Mitä nyt välillä käyn muistelumielessä selailemassa nuoruuskuvia. Ne tuovat suurta hupia.

Vuonna 2007 siirryin galtsusta Facebookiin. Loppu onkin somehistoriaa. Vietin siis juuri kymmenvuotispäivää naamakirjassa. Aloitin myös lukioaikoihin kirjoittamaan eräänlaista blogin esiastetta, nettipäiväkirjaa Livejournaliin. Päivitin sitä melkein kymmenen vuotta säännöllisesti.

Minua hävettää Irc-galleriassa olevat ”hassunhauskat” bilekuvat hölmöine kuvateksteineen, kuten ”Joku roti, painajainen”. Sitäkin enemmän minua nolottaa tajunnanvirtatyyppiset päiväkirjatekstini ihmissuhdedraamoista, jotka olivat sydäntäraastavia ja joita oli paljon. En kuitenkaan raaski poistaa galleriaprofiilia tai Livejournal -kirjoituksia tyystin, koska niissä on tallennettuna minun kasvukipuni ja ennen kaikkea koska niitä ei löydä mitenkään googlaamalla. Ei ollut nimittäin tapana siihen aikaan esiintyä koko nimellään missään.

Tämän pitkähkön johdannon siivittämänä haluan palata itse blogipostauksen aiheeseen, joka on siis äitiys ja sosiaalinen media.

Kuten yllä olevasta kuvakaappauksesta voi havaita, laitan someen kuvia lapsestani, mutta en sellaisia, joista hänet voisi tunnistaa. Tottakai haluaisin tunkea profiilini täyteen hänen pärstäkuviaan, koska minun vauvani on maailman suloisin, taitavin ja viisain penska. Yritän kuitenkin pitää edes jonkinlaisen rajan. Nimittäin itsestäni voin kertoa kaiken peräpukamista lähtien, mutta ei ole reilua tehdä sitä lähipiirille.

Minä en omista lapseni yksityisyyttä. 

Tiedän, että saisin valtavasti lisää lukijoita blogiin ja tykkäyksiä Instagramiin, jos jakaisin pienokaisesta enemmän kertoen kehitysvaiheista yksityiskohtaisesti ja laittaen kuvia sponsorivaatteiden tai tavaroiden toivossa. En kuitenkaan halua toimia niin. Se tuntuu väärältä. Rehellisyyden nimissä todettakoon, että Instagram -storiesiin kylläkin jaan vähän vapaammin materiaalia, mutta en sinnekään koskaan mitään kylpykuvia tai vastaavaa.

On olemassa paljon pitkän linjan mammabloggareita, joiden elanto perustuu hyvin pitkälti jälkeläisten edesottamuksille. Heidän lapsensa alkavat nyt olla kouluikäisiä. Kiusaaminen on aina väärin, mutta kakarat ovat julmia ja keksivät pilkkaamisen aihetta vähemmästäkin kuin siitä, että jonkun koko elämä on netissä. Voihan toki olla, että tulevaisuudessa onkin outoa, että pottakuvat ja sairaskertomukset eivät ole kaikkien nähtävillä.

Ihmiset, jotka jakavat lapsistaan kaiken sosiaalisessa mediassa puolustelevat toimiaan sillä, että pienokaisille jää mukavia muistoja sitten talteen. Vaikka minä en laitakaan kaikkea nettiin, ei se tarkoita, etten olisi dokumentoinut muistoja. Meillä on vauvakirja, jota täytän ahkerasti. Kerään myös ”muistojen laatikkoa” jossa on kaikenlaista roinaa synnytyssairaalan rannekkeesta ensimmäiseen lentolippuun. Sukulaisille ja muille läheisille lähetän kyllä kuvia ja kuulumisia sekä puhelimella että ihan perinteisesti paperiversioina jopa liiankin kanssa. He eivät siis kyllä takuulla jää paitsi vauvan kehitysvaiheista, vaikka en niistä somessa pahemmin huutelekaan.

Minun mielestäni olisi todella pelottavaa, jos tuntemattomat ihmiset tietäisivät lapseni koko nimen, lempiruoan, luonteenpiirteet, päiväkodin ja asuinkadunkin. Sanonpa vaan, että tähän maahan mahtuu kaikenlaisia hörhöjä. Sitä paitsi kuuluisien bloggaajien lastenkin asioita puidaan ties missä palstoilla ja minä en halua, että lapseni löytää itsestään mitään epämääräisiä keskusteluita kasvaessaan netin käyttäjäksi. Aikuisetkin osaavat olla valitettavasti aika julmia.

Haluan kuitenkin kirjoittaa perhe-elämästä sekä äitiydestä, sillä ne ovat nykyään niin valtavan suuri osa minua ja tiedän, että siellä ruutujen toisella puolella on monia, jotka voivat samaistua ajatuksiini. Puhumattakaan siitä, että kirjoittaminen on minulle tärkeä, rakas keino jäsennellä maailmaa. Niin on ollut aina ja siksi varmaan suolsin ne kahdeksantoistakesäisen juuri omilleen muuttaneen tytönhupakon seikkailutkin sinne Livejournaliin. Nykyään tasapainoilen ja kipuilen koko ajan sen kanssa, mitä kehtaan jakaa tänne blogiin tai sosiaaliseen mediaan, etten paljastaisi liikaa, mutta olisin kuitenkin aito.

Kukaan ei voi tietää, mihin some on matkalla. Voi olla, että sen vaikutukset tämän ajan lasten elämään eivät ole lainkaan negatiivisia, päinvastoin. Minä en kuitenkaan halua ottaa sitä riskiä, että jonain päivänä oma jälkeläiseni haastaa minut oikeuteen häntä koskevien arkaluontoisten tietojen levittämisestä.

Tällä kirjoituksella en luonnollisestikaan tahdo kritisoida ketään, joka laittaa jälkikasvustaan kuvia nettiin. Tiedän monia, jotka lataavat esimerkiksi Facebookiin fotoja hyvin rajatulle yleisölle: läheisille ystäville ja sukulaisille. Se on ihan ok.

Minä en vain uskalla jakaa kaikkea vaikkapa täällä blogissa, koska en tiedä, millaisia vaikutuksia sillä voi olla lapseni kehitykselle ja tulevaisuudelle. Se on minun linjaukseni aiheeseen ja joku toinen voi olla täysin eri mieltä. Sekin on ihan ok.

Ystävällisin terveisin, Kepa77