Tänään on se päivä. Pienokaiseni täyttää vuoden. Päällimmäisinä tuntemuksina itselläni on valtava yleinen kiitollisuus, helpotus siitä, että se kuuluisa ”vauvavuosi” on nyt ohi ja  myös edelleen piinaava väsymys, josta olen jo lukuisia kertoja täällä blogissakin avautunut.

Kuitenkin eniten se kiitollisuus.

Paljon on tapahtunut vuoden aikana. Tavallaan tuntuu, että näin olisi ollut aina ja tavallaan taas, että vasta eilen pyörin kolmatta päivää synnytyiskivuissani ympäri Kätilöopistoa.

Halusin nyt paljastaa tässä yhteydessä kaikille, mitä ilman en olisi selvinnyt vauvavuodesta näinkään täysijärkisenä:

1. Avomieheni
2. Kaikki mahdolliset apuvälineet, kuten rintapumppu, sitteri, leikkimatto, kylpytuki ja kävelykärry
3. Kahvi

Myös ystävistä ja sukulaisista on ollut aika paljon apua.

Kaikille tuleville äideille haluan sanoa, että se vauvavuosi menee ohi juuri niin nopeasti kuin kaikki varoittelevat. Joillekin se on hyvä asia ja toisille hirveän haikeaa. Itselleni se oli jotain siltä väliltä. Tavallaan olen suunnattoman iloinen, että lapseni kasvaa ja oppii ilmaisemaan itseään myös verbaalisesti, ettei minun tarvitse arvailla, onko kylmä, kuuma, väsymys, nälkä, kakat housussa vai jotain muuta. Toisaalta taas onhan se hassua, että hän ei olekaan enää pieni avuton rääpäle, vaan ihan oma persoonansa, jolla on voimakas luonne ja nauravaiset silmät.

Minulla on vielä ihan hirveästi opittavaa äitiydestä, mutta tyttäreni on onneksi valtavan hyvä opettaja. Toivon, että saamme vielä lukemattomia yhteisiä vuosia.

Lue myös:

Synnytyskertomus, jota minun ei pitänyt kertoa
Kolmen kuukauden ikäinen äiti

Yhdellekään aktiiviselle lukijalleni ei ehkä tule yllätyksenä, mutta olen sellainen ihminen, joka haluaisi antaa kaikkeen 100%. Se on kuitenkin tavallaan vaikeaa, koska minulla on vain 100% antaa ja se pitää jakaa monen asian kesken.

Usein siinä käy näin:

Koulussa ollessani minulla on huono omatunto siitä, että en ole töissä.

Töissä ollessani minulla on huono omatunto siitä, että en ole kotona.

Kotona minulla on huono omatunto siitä, että istun sohvalla ja olen liikaa somessa, vaikka pitäisi olla läsnä, leikkiä, kerätä lelut, pestä pyykkiä sekä tehdä ruokaa.

Somessa ollessani minulla on huono omatunto siitä, että ole sielläkään tarpeeksi tai päivitä tätä blogia puoliksikaan niin usein kuin haluaisin.

Sitten tietenkin huono omatunto siitä, että on huono omatunto, koska pitäisi olla aikaa myös itselle ja kuntoillakin täytyy.

Kuntoillessa on huono omatunto siitä, että sekin aika on perheeltä pois.

Ai niin, ystäviäkin piti nähdä! Sitten on huono omatunto, että otin viiniä juhlissa, koska piti laihduttaa ja eiväthän äidit juo viiniä (saati sitten Jäger -pommeja).

Onkohan nämä nyt ne ”ruuhkavuodet”?