Anna -lehden edellisessä numerossa (1.10.2015/40) oli artikkeli kateudesta. Heidän lukijoillaan teettämänsä tutkimuksen mukaan 30% vastaajista oli sitä mieltä, että kateus on tuhoisaa. Tästä intoutuneena aloin pohtimaan aihetta.

Minä myönnän avoimesti olevani kateellinen ihminen. Olen kateellinen ystävälleni, joka opiskelee, käy täysipäiväisesti töissä, onnistuu siinä sivussa treenaamaan triathloniin sekä juoksemaan maratoneja ja vieläpä näyttää upealta. Olen kateellinen Jerrylle, joka osaa tehdä hyvää ruokaa tuoden reseptit blogimaailmaan kirjoittamalla niistä hauskalla tavalla. Olen kateellinen siskolleni, jolla on upeat, paksut hiukset ja virheetön iho. Olen kateellinen ystävälleni, joka meni naimisiin. Olen kateellinen työkaverille, jolla on treenattu takapuoli. Olen kateellinen kahden lapsen äidille, jolla on mielettömän hyvä sisustusmaku ja isot tissit. Olen kateellinen kaikille, jotka onnistuvat olemaan nolaamatta itseään humaltuneena.

Monille toisten onni ja menestys on sietämätöntä. Artikkelissa kerrotaan Annista, joka katkaisi välit ystäväänsä, koska tämä onnistui parisuhteessa: ”Jokunen aika sitten Annin ystävä erosi miehestään petettyään tätä ensin pitkään useamman kumppanin kanssa. Anni olisi suonut pienten lasten äidille moisesta käytöksestä kuraa ja epäonnea loppuelämäksi. Mutta mitä vielä. Muutaman kuukauden kuluttua nainen oli jo kihloissa, raskaana ja ostamassa omakotitaloa. -Se oli minulle liikaa. Katkeruudessani ja kateudessani katkaisin välit ystävään. Toisen uutta onnea oli mahdotonta katsoa.”

Ensinnäkin, Anni vaikuttaa aivan kamalalta ihmiseltä. Toiseksi, hirveä lortto tuo ystävä.

19% Anna -lehden tutkimukseen vastanneista oli sitä mieltä, että kateus on tsemppaavaa. Itse kallistun samoille linjoille. Minä miellän kateuden enemmänkin inspiroivana asiana. Tiedän, että en voi saada paksumpia hiuksia tai isompia tissejä aivan luonnollisin keinoin, mutta voin lähteä lenkkipolulle, harjoitella ruoanlaittoa ja opetella tuunaamaan sisustustavaroita. Voin ammentaa elämässään onnistuneilta ystäviltäni neuvoja ja tukea, ottaa mallia sekä iloita heidän saavutuksistaan, koska siihen usein kuuluu myös juhlat sekä kuplajuoma.

Sitä paitsi monilla ihmisillä on myös lukuisiä syitä kadehtia minua. Olen nimittäin saanut tehdä erilaisia töitä aina baristasta bisnekseen ja mannekiinista matkaoppaaksi. Kaikissa näissä ammateissani olen menestynyt, koska osaan sekä olla vakava että heittäytyvä. Olen järjestelmällinen mutta luova. Minäkin olen kaunis ja älykäs, joten olkaa hyvät, muuttukaa kateudesta vihreiksi ja inspiroitukaa siitä.

Minulla ja ystävilläni on pitkä historia rapujuhlien saralla. Voin ylpeänä todeta, että olemme kehittyneet niiden järjestämisessä melko taitaviksi. Tai no, muut ovat. Itse istun aina valmiiseen pöytään. Se on noloa, mutta ystäväni tietävät, etten ole mikään mestarikokki. Nimittäin rapujen lisäksi pöydät yleensä notkuvat jos jonkinlaisista herkuista. Itse panostan enemmän juomapuoleen, ja se on aivan hyväksyttävää.

Kuten sanoin, historia on suhteellisen pitkä. Olen ollut aikuisiälläni oikeastaan joka vuosi laulamassa helan gåria poisluettuna aika, jolloin olin opaskoulussa. Lähdin jopa oman veljeni häistä rapujuhliin. Tuon faktan valossa sitä kuvittelisi, että olen vähintäänkin rapumestari, ja osaan kaikki mahdolliset asiaan kuuluvat snapsilaulut ulkoa. Vain toinen yllä mainituista pitää paikkansa, ja kerron nyt, miksi:

Rapujuhlissa otetaan yleensä muutama pullo lasillinen kuohuvaa ennen kuin käymme ruokapöydän ääreen. Niinpä hienomotoriset taitoni ovat jo lähtökohtaisesti laskussa. Kun vihdoin saan saksiniekan eteeni, täytyy ottaa kuvia todisteeksi siitä, että olemme järjestäneet tällaisen eliitin syyskokouksen.

Rapujen syönti alkaa ottamalla snapsit. Sitten alan työstämään tuota viheliäistä äyriäistä saadakseni edes hieman lihaa irti. Tässä vaiheessa viillän yleensä sormeeni haavan, ja otan snapsin. Kun olen vihdoin saanut paikattua tulleen vaurion, aloitan uudestaan. Kysyn vierustoveriltani, että miten tämä nyt kuorittiinkaan. Hän neuvoo, jonka jälkeen otamme snapsit. Tämän jälkeen Jerry huomauttaa, että söin juuri ravun peräsuolen. Otan snapsin, enkä koske enää yhteenkään pyrstölliseen loppuiltana. Silti luonnollisesti otan snapsin aina silloin kuin muutkin. Tämä lienee syy siihen, että nykyään pöydässä on muutakin syötävää kuin snapsit.

Yleensä ilta päättyy siihen, että lähden yksin paikalliseen karaokekapakkaan jalassani toinen omista kengistäni, ja toinen ystävättäreni jalkine tai siihen, että sammun julkkisten suosimassa yökerhossa pöytään, jolloin henkilökunta ystävällismielisesti saattaa minut ulos.

Tämä kertomani huomioon ottaen jouduin viime viikonloppuna kiusalliseen tilanteeseen ollessani poikaystäväni mökillä. Hänen vanhempansa järjestivät nimittäin yllättävät rapujuhlat. Tilanne oli absurdi, koska minun piti oikeasti syödä rapuja. Ongelma oli, että en kuollaksenikaan muistanut, miten.

Söin siis paljon paahtoleipää.

Ravut oli pyydetty omasta järvestä, mikä oli mielestäni todella siistiä.