Kirjoitin vuoden alussa ajatuksiani lähestyvästä synnytyksestä. Aivan kuten päätin, että en kirjoita mitään imetyksestä,päätin yhtä lailla olla paljastamatta likaisia yksityiskohtia synnytyskertomuksesta. Nyt kuitenkin ajan kullattua muistot, ajattelin pyörtää tuonkin päätökseni ja kertoa muutamia seikkoja tuosta elämääni melko perustavanlaatuisesti mullistaneesta tapahtumasta.

Minähän en siis oikeastaan valmistautunut synnytykseen millään tavalla paitsi siten, että kirjoitin paperilappusen, jossa luki, että haluan ehdottomasti kaikki mahdolliset kivunlievitykset. Tein myös eräänlaisen testamentin siltä varalta, että minulle käy huonosti. Se ei tainnut olla kyllä ihan juridisesti pätevä paperi, mutta kirjoitin siihen raskaushormoneissani muun muassa seuraavanlaisia asioita:

”Haluan, että lapsi saa kaikki rokotusohjelmaan kuuluvat rokotukset ”

”En missään nimessä tahdo, että lapsi elää elämäänsä tuntematta minua ja sukujuuriani. Senpä vuoksi vaadin, että olette sukuni kanssa säännöllisesti tekemisissä ja että lapsella on mahdollisuus oppia tuntemaan heidät, vaikka hänen elämässään olisikin esimerkiksi uusi (paha) äitipuoli.”

”Haluan, että lapselle luetaan Astrid Lingrenin tuotantoa.”

”Muumimukejani ei saa myydä, vaan tahdon että ne varjellaan laatikossa ja lapsi saa ne sitten kun on täysi-ikäinen.”

”Anteeksi että en jättänyt enempää rahallista perintöä, vaan perintö on enemmän henkistä laatua.”

”Haluan, että lapsen nimeksi tulee — Tämä toive on ehdoton ja lupaan palata kummittelemaan, mikäli sitä ei noudateta.”

No, ei siitä sen enempää. Palatakseni siihen itse synnytykseen, on tosiaan muutamia juttuja, joita haluan tuoda ilmi:

• Kaikki ei välttämättä tapahdu kuin elokuvissa. Olin maalaillut (kauhu)kuvia siitä, miten lapsivedet tulvivat ruuhkabussissa/kauppareissulla/keskellä yötä sänkyyn. En itse asiassa edes huomannut tuota lapsivesien menoa. Jonnekin oli tullut vain pikkiriikkinen reikä, josta vähän tiputteli. Kuulemma. Vedet lainehtivat ulos kunnolla vasta kun kalvot puhkaistiin aikalailla synnytyksen loppuvaiheessa.
• Perjantaiaamuna alkoi säännölliset supistukset. Pakkailin loput tavarat kaikessa rauhassa, siivoilin, kyttäsin tuntemuksia sekuntikellon kanssa, kävin suihkussa ja onnistuin ajelemaan sääret sekä bikinialueenkin joten kuten, koska en halunnut, että kätilö joutuu kaiken lisäksi katselemaan epäsiistiä tuheroa ja karvakinttuja. Varpaankynsiä en saanut leikattua. Olisi kannattanut, koska minua hävetti ne.
• Operaatio tosiaan käynnistyi perjantaina aamulla joskus seitsemän aikoihin ja lapsi syntyi sunnuntaina klo 23:05. Siitä voi itse kukin laskeskella sitä kärsimyksen määrää.
• Olen erittäin tyytyväinen päätökseeni ottaa kaikki kivunlievityskeinot. Tens -laite tosin ei kyllä hyödyttänyt yhtään mitään. Kyseessä on siis jonkinlainen sähköimpulsseja antava kapistus, joka laitetaan selän puolelle jollain tapaa tasoittamaan tuntemuksia. Kysyin, saanko laittaa sen lapsen isälle ja antaa hänelle sähköiskuja aina supistuksen tullessa, koska se olisi varmasti lievittänyt omaa kipuani enemmän. En saanut, eikä se ollut kätilön mielestä lainkaan hauska heitto.
• Jossain vaiheessa yritin vähän nukkua ja kuulin viereisestä synnytyssalista jonkun toisen tulevan äidin huudot. Kuulosti siltä kuin joku olisi raiskannut häntä kaktuksella. Rehellisyyden nimissä karjuin kyllä itse vähintään yhtä pahasti ilokaasumaskiini supistusten ollessa kivuliaimmillaan.
• Kamalinta synnytyksessä oli kuitenkin yllättäen spinaalipuudutuksen ja epiduraalikatetrin laitto. Toisaalta puudutukset auttoivat samantien, mutta niiden laittaminen oli ihan hirveää kun piti pysyä aivan paikoillaan, enkä kyennyt siihen. Lopulta anestesialääkäri tokaisi, ettei saa laitettua puudutuksia. Aloin tietenkin itkemään ja hytkymään kahta kauheammin. Sitten keräsin itseni keskittäen kaiken vähäisen energiani siihen, että en kavahtaisi jättiläisneulaa ja niin ne saatiin kuin saatiinkin paikoilleen. Sen jälkeen kaikki kivut olivat tipotiessään. Tilalle tuli jäätävä kokovartalokutina sekä täysin hallitsematon tunne isosta kakkahädästä supistusten tullessa.
• Minullahan latenssi eli avautumisvaihe ei ole vieläkään ohi  kesti pari vuorokautta. Oikeastaan se sai vasta sitten vauhtia alleen kun avomieheni lähti Hesburgeriin syömään. Tietenkin.
• Pelkäsin etukäteen, että haukun tuon miehen pataluhaksi synnytyksen edetessä, mutta en oikeastaan sättinyt häntä (omasta mielestäni) kovinkaan paljon. Mitä nyt totesin, että hänestä ei ole vittu mitään hyötyä ja että hän ei anna vesipulloa supistusten välissä tarpeeksi nopeasti. Hänen olisi myös pitänyt aavistaa, että nenäsuihke on vähissä ja varautua asiaan ostamalla apteekista uusi.
• Kun vauva on saatu puserrettua maailmaan, ei häntä muuten viedäkään jenkkityyliin minnekään huoneeseen, jossa on hirveästi muitakin vastasyntyneitä, vaan heti alusta asti pitää yrittää pärjätä ihan omillaan. Me saimme onneksi perhehuoneen, joten olimme siellä sitten kaksin ihmettelemässä rääpälettä keskellä yötä. Olin kieltämättä itse aika kujalla ja aloinkin heti kyynelehtimään, että olen paska mutsi kun en saanut pienokaista syömään. Avomiehelläni oli kuitenkin onneksi järki päässä. Hän oli heti hirveän luonteva isä minun sekoillessa ja pillittäessä vieressä. Ja tällä samalla kaavalla on kulunut jo puoli vuotta.

Olen useaan otteeseen kritisoinut täällä kaikkia, jotka eivät osaa kirjoittaa sujuvasti äidinkieltään. (Toim. huom. lukihäiriöt on sitten asia erikseen.) Itse koen olevani aika taitava pilkunviilaaja ja minua pyydetäänkin usein oikolukemaan muiden tekstejä. En voi sietää kirjoitusvirheitä. Olen kirjoittanut aiheesta muun muassa näin:

• Alkeelliset kirjoitusvirheet blogeissa ärsyttävät aina yhtä paljon. Yhdyssanat vielä voisin jotenkin sulattaa, mutta relatiivipronominien väärinkäyttöä en voi suvaita. (”Joka” viittaa edelliseen sanaan ja ”mikä” edelliseen lauseeseen.) Olen kerta kaikkiaan huolissani nuorison äidinkielen osaamisesta.

En väitä, että itsekään aina mieleni sulkakynän vinhasti sauhutessa muistaisin korjata jokaista pilkkuvirhettä tai epäselvää virkettä vailla predikaattia. Kuitenkin jos harrastat kirjoittamista, on hyvinkin suotavaa, että ymmärrät äidinkielen perusasiat: erisnimet kirjoitetaan isolla alkukirjaimella ja yhdys sanat yhteen.

Kun muutama vuosi takaperin mietin, mikä tämän blogini nimeksi tulisi, pohdin sanan ”champagne” suomenkielistä kirjoitusasua: onko se shampanja vai samppanja? Luotin omaan lähes erehtymättömään äidinkielenvaistooni sillä perusteella, että jälkimmäinen kuulosti rahvaanomaiselta. Olin väärässä. Eräs sommeljeeriystäväni nimittäin valaisi minulle asiaa taannoin istuessamme iltaa juurikin tuon jalon kuohujuoman parissa. Tietenkin väitin vastaan, koska muistaakseni kyllä googletin asian laidan: enhän ole niin tyhmä, että laittaisin blogini nimeksi kirjoitusvirheen etenkin kun se on tärkeä osa omaa brändiäni. Sitten muistin, että en kyllä tosiaan tainnut tehdä tarpeeksi taustatutkimusta asian tiimoilta. Helvetin noloa. Oikeaoppinen kirjoitusasu kielitoimiston mukaan on kuin onkin samppanja, vaikka toki muitakin, virheellisiä variaatioita tapaa laajalti.

Tämän tajuttuani aloin heti miettimään strategiaa asian korjaamiseksi. Näin edessäni kolme vaihtoehtoa:

1. Kaikessa hiljaisuudessa vaihdan blogin verkkotunnuksen, nimen, kaikki viitteet ja maininnat sekä sivustolla että sosiaalisessa mediassa tuohon oikeaan muotoon ja olen niin kuin tätä häpeällistä tapausta ei olisi koskaan ollutkaan.
2. Myönnän virheeni ja alan tästä lähtien käyttää oikeaa termiä. Tai sitten en myönnä mitään ja alan vaan ihan muina henkilöinä kirjoittaa tuleviin postauksiin ”samppanjaa”.
3. Hyödynnän Kummankaa -sarjasta tuttua metodia, jonka mukaan virheen sattuessa ihan pokkana vaan toistaa sen.

Että kuvatoimet sitten vaan kaikille.

Toisin sanoen en aio vaihtaa kirjoitusasua lainkaan ja käytän edelleen tuota virheellistä sanaa toivoen, että jonain päivänä kielitoimisto hyväksyy myös sen ja näin ollen voin kutsua itseäni edelläkävijäksi. Se siitä, kippis!