Totuus raskauskiloista

Niitä tuli jotain 18. Laitokselle jäi ehkä puolet. Imetys vei suurimman osan jäljellä olevista. Sitten tapahtui jotain kummallista kun imetys loppui. Rinnanympärys pieneni kymmenen senttiä ja muuten paino alkoi taas nousta.

Olen aina ennen ollut jokseenkin hoikka. Tiedän, että en ole nytkään mitenkään sairaalloisen lihava, mutta tämä uusi koko on ollut minulle raskauden alkumetreiltä saakka todella vaikea asia. En suostu kutsumaan niitä ”rakkauskiloiksi” enkä valitettavasti pysty katselemaan mahamakkaroitani lempeästi ajatellen, että siellä on kasvanut uusi elämä.

Kiva juttu kaikille, jotka pystyy, mutta minä en pysty. 

Myönnän pinnallisuuteni ja pikkumaisuuteni, mutta totuuden nimissä minä kadehdin kaikkia pyykkilautavatsoja ja katselen kaihoisasti vanhoja kynähameitani. Voisin selitellä viime aikoina kertyttä elopainoa seuraavilla seikoilla:

• lapseni ei vielä yhteentoista kuukauteen mennessä ole nukkunut kuin yhden kokonaisen yön
• aloitin työt ja se olikin yllättävän aikaavievää, kun pelkästään työmatkaan menee tunti suuntaansa
• tein aika paljon opintopisteitä syyslukukaudella
• kotityötkin pitää joskus tehdä

Valitettavasti nämä edellä mainitut asiat tai kukaan muu ihminen eivät ole vastuussa siitä, että olen syönyt mielummin nachoja uudella sohvalla kuin lähtenyt lenkille.

Kuten olen aiemmin kertonut, raskauden jälkeen aloitin liikunnan maltillisesti ja lisäilin sitä pikku hiljaa. Pääsin säännöllisiin jooga- tanssi- ja sisäpyöräilytreeneihin saakka. Sitten tuli vähän stressiä ja flunssaa.

Minä reagoin yleisesti ottaen stressiin seuraavalla tavalla:

1. Lopetan kuntoilun kokonaan, koska ei ole muka aikaa jumpata.
2. Alan jättämään aterioita väliin, koska ei ole muka aikaa syödä.
3. Tämä kostautuu holtittomana mässäilynä illalla.
4. Koska en muka ehdi laittaa ruokaa, syön epäterveellisesti.
5. Stressi aiheuttaa minulle myös unettomia öitä (ihan kuin niitä ei olisi jo tarpeeksi).
6. Väsymys taas johtaa siihen, että minun tekee mieli makeaa enkä jaksa edes hyötyliikkua.

Marras-joulukuussa taisin rehellisesti sanottuna syödä joka päivä ”motivaatiokarkkeja”. Selvisin tiukasta työrupeamasta ja sadasta miljoonasta koulukurssista elossa. Kutakuinkin. Päätin vuodenvaihteessa kuitenkin kolme hyvinvointiin liittyvää asiaa:

• Urheilen enemmän ja monipuolisemmin
• En enää jätä aterioita väliin, enkä syö karkkia motivaatioksi
• Aion olla 30 -vuotissyntymäpäivänäni elämäni kunnossa

Järkeilin, että myöntämällä asian tänne blogiin voisin ehkä saada joukkolynkkauksen vertaistukea. Toisaalta ajattelin myös sen olevan hyvä motivaattori, että te lukijani saatte seurata karvasta epäonnistumistani edistymistäni. Joten tästä lähtien tulen raportoimaan myös kuntoilukuulumisia.