Lempiharrastukseni on toisten arvosteleminen kovaan ääneen julkisesti hiljaa mielessäni. Erilaiset blogiportaalit antavat tälle ajanvietteelle oivan kasvualustan. Parhaimmistona tietenkin mainittakoon turhien julkimoiden blogit, koska heillä ei useinkaan ole tarvittavia valmiuksia kirjoittaa mielenkiintoista sisältöä saati osaamista ilmaista itseään kirjallisesti ylipäätään.

Siispä päätin tehdä yhteiskuntaa parantaakseni listan asioista, jotka minua ärsyttävät blogeissa:

Kirjoitusvirheet. En väitä, että itsekään aina mieleni sulkakynän vinhasti sauhutessa muistaisin korjata jokaista pilkkuvirhettä tai epäselvää virkettä vailla predikaattia. Kuitenkin jos harrastat kirjoittamista, on hyvinkin suotavaa, että ymmärrät äidinkielen perusasiat: erisnimet kirjoitetaan isolla alkukirjaimella ja yhdys sanat yhteen.

Hymiöt. Hymiöiden käyttö on hyväksyttävää tekstiviesteissä ja jopa sosiaalisen median päivityksissä. Kuitenkaan esimerkiksi asiallisiin sähköposteihin ne eivät kuulu. Blogikirjoituksissa hymiöt kielivät mielestäni lähinnä kirjallisen ilmaisun köyhyydestä.

Kielten sekoittaminen. Mikäli kirjoitat pelkästään suomeksi, on typerää ja harhaanjohtavaa, jos blogisi otsikot ovat tyyliä ”Dream it to believe it”, ”Monday pictures”, ”The moment”, ”Outfit of the day” tai, mikä pahinta ”Carpe diem!”

Puhekielisyys. Olen ehkä vanhanaikainen, mutta mielestäni blogi on tekstilajina lähestulkoon verrattavissa kolumniin tai artikkeliin, joten tuntuu todella pahalta lukea siitä, miten ”Mä tykkään sikana kynttilöistä, ne on niinku parasta mun mielestä syksyssä. ”

Some –käyttäytyminen. Välillä näkee sosiaalisessa mediassa, että joidenkin ihmisten blogeja jaetaan uutisenomaisina totuuksina. Osa lukijoista ei näytä ymmärtävän sitä, että blogi on aina kirjoittajan subjektiivinen näkemys asiasta, eikä sillä ole uutiselle tyypillisiä ominaisuuksia, kuten faktoissa pysymisen pakkoa.

Mielensäpahoittajien kommentit. Minä olen siinä onnekkaassa asemassa, että kumpikaan lukijani ei vaivaudu kommentoimaan tekstejäni, mutta joidenkin bloggaajien kirjoitusten kommenttikentät ovat (surku)hupaisaa luettavaa. Jos ei pidä kirjoittajasta tai hänen jakamastaan sisällöstä, ei sitä blogia ole mikään pakko lukea.

Kuvien yksipuolisuus. Parhaissa blogeissa on paljon hyvälaatuista kuvamateriaalia. Kuitenkin on mielikuvituksen puutetta, jos joka postauksessa on samanlainen otos kirjoittajasta hieman vaihtelevalla taustalla tai se iänikuinen lempparismoothie maanantaista sunnuntaihin.

Kiiltokuvamaisuus. Ei ole realistista, että joku olisi aina hyvällä tuulella. On kuitenkin toisaalta onni, että nykyään sosiaalinen media ja blogit antavat meille kaikille mahdollisuuden näyttää elämä sellaisena kuin me tahtoisimme sen olevan.

Tässä aiemmassa kirjoituksessani käsittelen hieman samoja teemoja ja sitä, miksi minä aloitin blogin kirjoittamisen. Alla olevat kuvat puolestaan havainnollistavat some-elämän ja todellisuuden kuilua.

Blogielämä.

Oikea elämä.

Viime viikonloppuna kokoonnuimme muutaman muun eläkkeellä olevan matkaoppaan (ja yhden nykyisen) voimin muistelemaan opasaikojamme ja juomaan litratolkulla viiniä talven ensimmäiset glögilasilliset.

Matkaoppaaksi lähteminen on ollut yksi elämäni parhaista päätöksistä, enkä ole päivääkään katunut sitä. Lähdin maailmalle alkusyksystä 2011 ja palasin Suomeen keväällä 2013. Siispä lähes kaksi vuotta arkeni oli aurinkoa ja hiekkarantoja.

Egyptissä kävin pyramideilla.

Muistan elävästi sen hetken, kun päätin hakea matkaoppaaksi. Olin jo aiemmin harkinnut tuota ammattia, sillä eräs ystäväni työskenteli matkanjärjestäjän palveluksessa. Hän oli kertonut mukavia tarinoita työstä ja elämästä ulkomailla. En ollut kuitenkaan rohkaissut mieltäni ennen muuan helmikuista aamua: Kello oli puoli kuusi. Olin menossa kukonlaulun aikaan kahvilaan, jossa olin töissä. Seisoin Sörnäisissä raitiovaunupysäkillä. Palelin ja lunta satoi vaakatasossa suoraan naamaan. Silloin ajattelin, että en perkele yhtäkään talvea enää Suomessa vietä. Kun olin päätökseni tehnyt, aloin aktiivisesti ottamaan selvää, miten päästä matkaoppaaksi. Vaihtoehtoja on useampia. Lähes kaikki matkatoimistot järjestävät omia koulutuksiaan.  Sen lisäksi on Päivölän opisto. Minulla oli mielessäni yksi matkanjärjestäjä ylitse muiden, joten ystäväni jalanjäljissä laitoin hakemuksen vetämään. Pääsin haastatteluun yli 400 hakijan joukosta.

Opaskoulussa Mallorcalla meitä oli parisenkymmentä. Kun suoritin viimeisen kokeen hyväksytysti, ajattelin: ”Tämä on loppuelämäni ensimmäinen päivä”. Olen edelleen sitä mieltä. Jos en olisi koskaan karistanut entisen minäni pölyjä harteiltani ja karannut ulkomaille, en olisi tässä, missä olen nyt. Matkalaukkuelämä kuljetti minut Mallorcalta Egyptiin, Turkkiin ja Gran Kanarialle. Aloittaessani opastyöt, unelmakohteeni olivat sellaisia kuin Meksiko, Vietnam tai Goa. Pian mukavuudenhalu voitti, ja toivoin kohteita sillä perusteella, onko asunnossa langaton Internet, missä on eniten suomalaisia kollegoita tai kuinka hyvin käytännön asiat arjessa hoituvat.

Loppuelämäni ensimmäinen päivä.

Itse työ oli vaihtelevaa. Pääsin heittäytymään ja eläytymään lasten oppaana, jolloin opin myös puhumaan sujuvaa ruotsia. Tuolloin oivalsin, miten paljon nautin askartelusta ja kuinka hauskaa töissä voi olla. Päivät kuluivat maskottipuvussa tanssien, piirrettyjä katsellen, leikkien ja uima-altaassa pelleillen.

Minusta kuoriutui lasten oppaana askartelun Mac Gyver.

Lyhyehkön opasurani aikana toimin myös ihan tavallisena matkaoppaana sanan klassisessa merkityksessä. Työnkuvaan kuuluivat monipuolisesti hotellitapaamiset, lentokenttäpäivät, palvelukonttorilla päivystäminen, retkien vetäminen, karaokeillat ja tervetulotilaisuudet. Rakastin sitä työtä. Rakastin sitä myös silloin kun seisoin vuoden vaihtuessa hiljaisella Las Palmasin lentokentällä odottaen uusia matkalaisia saapuviksi. Rakastin sitä jopa kun asiakas oli tyytymätön, koska sain mahdollisuuden korjata asiat ja kääntää hänen lomansa suunta positiiviseksi. Rakastin puhua bussissa mikrofoniin, vaikka kukaan tuskin kuunteli. Rakastin seistä tervetulotilaisuudessa sadan ihmisen edessä kertomassa siitä, miten kollegani tykkää vaeltaa Roque Nublon jylhissä maisemissa, ja minä vaellan mieluummin Altanticon ostoskeskuksessa.

Maspalomasin dyyneillä 2012.

Olisin voinut tehdä varmasti opastyötä ikuisesti, sillä siinä on hyvät etenemismahdollisuudet ja kohteiden kirjo on valtava. Opaselämä on ihanaa, mutta se on kuin eläisi tietynlaisessa kuplassa. Uuteen kohteeseen saavuttaessa kollegat ovat kuin perhe: Asut, teet töitä ja vietät vapaa-aikasi samojen ihmisten parissa. Sitten kauden vaihtuessa pakkaat laukkusi, muutat uuteen maahan uusien ihmisten kanssa, ja kaikki alkaa alusta. (Paitsi silloin kun entinen heilasi tuleekin samaan kohteeseen, vaikka toivoit että et näkisi häntä enää koskaan.)

Kotisuomessa elämä menee eteenpäin. Väliin jää sukulaisten hautajaiset, ystävien lasten syntymät, valmistujaisia ja jouluja. Mitä kauemmin on matkaoppaana, sitä vaikeampaa on palata Suomeen yrittäen sopeutua siihen, että vuokra ja laskut pitää maksaa, eikä voikaan olla ympäri vuoden shortsit jalassa tai hakea lähikaupasta viiniä kahdella eurolla. Taksikin kustantaa hurjan paljon.

Aloin jo puolentoista vuoden oppaana olon jälkeen kaipaamaan arkeeni pysyvyyttä, omaa kotia ja vakiintunutta elämää. Suomeen palattuani halusin toteuttaa haaveitani, joten hain lentoemännäksi. Monet entiset oppaat ovat nykyään matkustamohenkilökuntaa tai matkanjärjestäjän toimistolla töissä. Se on luonnollinen jatkumo, sillä opastyö antaa näihin hyvät valmiudet. Opaselämästä minulle jäi monia ihania ystäviä, mielettömiä muistoja, itsenäisyyttä, hyvä kielitaito ja yksi nenässä oleva arpi. Muistelen noita aikoja lämmöllä. Toisinaan ajattelen, että jos koskaan tulee sellainen tilanne, että haluaisin pois nykyisestä elämästäni, on ovi matkailualalle ulkomailla aina raollaan.