Olen viettänyt lähes kaikki lapsuuteni kesät mökillä. Päivästä ja kuukaudesta toiseen pelkkää metsää, hyttysiä, saunomista, grillipihvejä ja uusia perunoita. Vihasin sitä tylsyyden ja paarmojen määrää. Niinpä päätin muurahaispesässä istuessani, että kun kasvan aikuiseksi, en koskaan mene mökille.

Aikuistumisessa on kuitenkin se hauska asia, että sitä muuttuu päivä päivältä enemmän vanhempiensa kaltaiseksi.

Ennen ajattelin,että kauneinta maailmassa on turkoosi meri ja valkoinen hiekkaranta. Kuitenkin kun merestä ja hiekasta tuli arkipäivää muuttaessani ulkomaille vuonna 2011, se menetti täysin viehätyksensä. Äkkiä Suomen järvimaisema, sauna ja hyttyset alkoivat houkutella.

Lapsuuden kesissä mökillä oli pahinta ehkä se, että koko ajan piti yrittää keksiä tekemistä. Nyt on ihanaa kun saa olla tekemättä mitään.

Toki kyseenalaistin mökkeilyn mielekkyyttä jälleen hieman istuessani juhannuksen aatonaattona grillikatoksessa pilkkihaalari päällä samalla kun vettä satoi vaakatasossa. Onneksi en kuitenkaan antanut periksi, sillä juhannusaatto valkeni melkein aurinkoisena. Ulkonakin tarkeni jo kevyttoppatakissa. Mielestäni on perseestä hienoa, että Suomen kesässä voi kokoea kaikki neljä vuodenaikaa yhden vuorokauden sisällä.

Kyllä mökillä voi olla mukavaakin, kunhan on tarpeeksi kuplivaa juomaa.

Olen myös alkanut lämmetä matkailulle kotimaassa. Suomihan on täynnä hienoja paikkoja, kuten Kiuruvesi. Olisi kuitenkin mukavaa, jos voisi kuuden tunnin automatkan sijaan teleportata paikasta toiseen. Ei muuten, mutta kun en siedä muita autoilijoita.

Autossa istuminen nimittäin tuli tutuksi tällä viikolla tehdessäni pienen retken töiden puolesta Pohjanmaalle. Ajattelin aamuyöllä takaisin kotia kohti ajaessani, että nyt nautin Suomen kesäyöstä ja tyhjästä tiestä. Mietin mielessäni, että alan spontaaniksi ihmiseksi, pysähdyn tien varteen poimimaan leikkokukkia kuunnellen hiljaisuutta. Nämä mietteeni kuitenkin katkaisi hirvipariskunta, joka jolkotteli tien poikki ilmestyen kuin tyhjästä. Löin jarrut pohjaan.

Vitut kesäöistä ja leikkokukista.

Vuonna 2005 aloitin nettipäiväkirjan kirjoittamisen eräälle toiselle palvelimelle. Se oli nimensä mukaisesti päiväkirja, vaikka viimeisinä vuosina jotkut tohtivat sitä blogiksikin kutsua. Minun mielestäni kuitenkin blogissa  pitäisi olla jotain sisältöä tai edes hailakanpunainen lanka, joten itsepintaisesti kutsuin sitä päiväkirjaksi viimeiseen saakka.

Nähkääs, on sisustusblogeja, kuntoilublogeja, blogeja muodista, askartelusta ja kädentaidoista. Jotkut bloggaavat elokuvista, toiset kirjallisuudesta. On ruokablogeja, hyvinvointiblogeja, hääblogeja, matkailublogeja ja koiranulkoilutusblogeja.

Tämä minun blogini ei kuulu mihinkään yllä mainituista kategorioista. En nimittäin osaa pukeutua muodikkaasti tai tehdä ruokaa. Kuntoiluinnostukseni lopahtaa yleensä siihen, että tiukan salitreenin jälkeen lähden ystävättäreni kanssa terassille juomaan valkoviiniä. Tykkään kovasti sisustaa, mutta usein visio ja kukkaro eivät kohtaa. Pidän neulomisesta, mutta valmiita töitä ei tohdi käyttää edes tiskirättinä. Rakastan elokuvia, mutta siinä vaiheessa kun ehdin jonkin uutuusfilmin katsoa, on siitä tullut jo kaksi jatko-osaa ja kirja.

Kuitenkin tämä on enemmän kuin päiväkirja. Tätä blogia ei voi lokeroida, sillä se ottaa vaikutteita kaikista elämän osa-alueista. Joku voisikin todeta, että tämä on lifestyle –blogi. Niin. Minulla on toki vauhdikas elämä (life) mutta ei siinä kamalasti tyyliä ole (style).

Kuulin, että blogissa pitäisi olla laadukkaita kuvia.

Olen ymmärtänyt, että hyvissä blogeissa on runsaasti laadukkaita kuvia. Minun blogissani ei niitä tule olemaan. Uskon vanhaan sananlaskuun, että tuhat sanaa kertoo enemmän kuin kuva. Varmasti nyt molemmat lukijani pohtivat, miksi kirjoitan blogia jos siinä ei ole sisällön häiventäkään eikä edes hienoja kuvia.

Vastaus tähän on yksinkertainen; on olemassa niin paljon idiootteja muitakin kanssaeläjiä, jotka kirjoittavat blogia, vaikka heidän ei kyllä pitäisi. Ajattelin, että elämä blogien virtuaalimaailmassa on niin kertakaikkisen kaunista ja harmonista, että joko kukaan ei uskalla kertoa totuutta tai sitten minunkin elämänlaatuni paranee ratkaisevasti, jos aloitan blogin kirjoittamisen. Alan treenaamaan, juomaan litratolkulla vettä ja teen smoothieita, joihin laitan spirulinaa, voikukan siitepölyä ja sinilevää. Käyn 16- tuntisen työpäivän jälkeen joogassa ja teen kolmen tunnin salitreenin samalla kun leivon sokerittoman-jauhottoman-laktoosittoman-gluteenittoman-uraanittoman raakasuklaakakun, joka maistuu aivan taivaalliselta ja sisältää nolla kaloria. Sen jälkeen pukeudun tyylikkäisiin vaatteisiin, ja joku satunnainen ammattivalokuvaaja ottaa minusta hehkeitä kuvia.

Sitä odotellessa aion syödä oman painoni verran lakritsijäätelöä ja sääliä itseäni.