Luin Me Naiset -lehdestä (38/16) jutun, jossa Maisa Torppa kertoi onnellisena elävänsä rallipoikaystävänsä Jari-Matti Latvalan siivellä ja ihmetteli kun häntä on siitä kritisoitu. Tämä sai minut miettimään toisten rahoilla elämistä, joten päätin ihan kirjoittaa aiheesta. Se kun tuntuu olevan kovasti mielipiteitä jakava asia. Olen melko varma, että onnistun suututtamaan aika monet lukijani tällä kirjoituksella, mutta en aio pyydellä sitä anteeksi.

Jos joku ei ole vielä huomannut, olen pohjimmiltani negatiivinen ja kyyninen ämmä. Olen elämässä oppinut varautumaan aina pahimpaan, enkä todellakaan voi kutsua itseäni optimistiksi. Tämän vuoksi kerron teille kaikille naiiveille höpsöille tämän: Ei ole olemassa ilmaisia lounaita.

Ei minua ole koskaan varsinaisesti haitannut se, mikäli joku herrasmies tahtoo yökerhossa tarjota drinkin tai viedä minut illalliselle. Se on kohteliasta ja kuulunee soidinmenoihin. Kuitenkin olen ollut valmis ja varautunut maksamaan omat sapuskani, juomani sekä kulkemiseni, enkä automaattisesti oleta toisen osapuolen kaivavan kuvettaan. En usko ihmisten vilpittömyyteen. Joten aina jos joku tarjoaa minulle jotain, tulee sellainen olo, että tässä on jokin taka-ajatus. Kuten usein onkin. Kokemukseni mukaan tarjoajat odottavat vähintäänkin seksuaalisia palveluita vastineeksi rahoilleen.

On olemassa naisten (ja miksei miestenkin) joukkio, joiden pääasiallinen elämäntehtävä on päästä rikkaisiin naimisiin, jotta ei tarvitsisi tehdä töitä. Itselleni ajatus siitä, että joku toinen maksaisi elämiseni täysin, on todella vieras. En näe itseäni edustusvaimona, enkä voi arvostaa ihmisiä, jotka valitsevat sen osan. Minusta olisi suorastaan nöyryyttävää, jos saisin kuukausirahaa puolisoltani tai vaihtoehtoisesti elättäisin jotain miehenrutjaketta. Mielestäni taloudellinen riippumattomuus on myös parisuhteessa äärimmäisen tärkeä asia.

Jos saisin mieheltäni kuukausirahaa, lähtisinkö useammin Mykonokselle?

Edellä mainittujen seikkojen vuoksi en voisi jäädä myöskään vuositolkulla kotiäidiksi. En halua kritisoida heitä, jotka sellaisen valinnan tekevät. Haluan vain tuoda esiin, että en itse siihen pystyisi, mikäli se olisikin taloudellisesti mahdollista. Valitettavasti kotiäitiyttä ei arvosteta ansioluettelossa, vaikka se varmasti arvokasta työtä onkin. Olen muutenkin sen verran skeptinen elämän suhteen, että en voi olla pohtimatta: Mitä sitten, kun seitsemän vuotta oltuani poissa työelämästä ja mahdollisesti ilman korkeakoulututkintoa, mies päättää vaihtaa minut nuorempaan vuosimalliin? Pahimmassa tapauksessa auto ja asuntokin ovat hänen nimissään ja minä jäisin aivan tyhjän päälle.

Olen sitä mieltä, että parisuhteessakin tasa-arvo on tuiki tärkeä asia. Tilanteessa, jossa jompikumpi osapuoli maksaa kaiken, suhteen vallankäyttö on vääristynyt. Nimittäin mielestäni raha korreloi suoraan valtaan. Tottahan toki, mikäli pariskunnan tuloerot ovat valtavan suuret, voidaan jakaa maksuja progressiivisesti sen mukaan. Ymmärrän myös, että ihmiset ovat erilaisia ja toisilla on vanhoillinen käsitys siitä, kuinka miehen kuuluu elättää perheensä. Se on ihan hyväksyttävää, jos joku haluaa näin ajatella. Kuitenkin minulle itselleni ura on myös tärkeää, enkä ole valmis tinkimään siitä.

Karkeasti yleistettynä on olemassa kahdenlaisia ihmisiä. On heitä, jotka kaipaavat koko ajan ympärilleen hälyä, ystäviä, sukulaisia tai puolison läheisyyttä. Heitä, jotka eivät osaa olla yksin. Sitten on heitä, jotka viihtyvät parhaiten itsekseen ja pitävät hiljaisuudesta.

Koen olevani melko sosiaalinen. Toisinaan nautin suunnattomasti huomion keskipisteenä olosta ja siitä, että ympärilläni on paljon ihmisiä. Silti olen pohjimmiltani introvertti. Olen aina viihtynyt hyvin yksin. Lapsenakaan minulle ei tuottanut ongelmaa leikkiä keskenäni, päinvastoin. Mielestäni oli mukavaa, kun sai ihan itse päättää leikin kulun.

Tarvitsen säännöllisesti omaa tilaa ja sitä, että voin puuhastella mitä nyt milloinkin sattuu huvittamaan. Tästä syystä käyn myös yksin elokuvissa. Minua ahdistaa, jos joudun olemaan pitkiä aikoja yltiösosiaalinen tai jos en saa tarpeeksi omaa rauhaa silloin kun sitä kaipaisin.

Kun olin taannoin kahdeksan hengen porukalla Mykonoksella lomailemassa, paras päivä oli se, jolloin muut lähtivät veneilemään. Kävin kaikessa yksinäisyydessäni rauhallisella lenkillä, istuin monta tuntia lounaalla rannalla ja luin varjoisassa paikassa kirjaa. Se oli ihaninta koko reissussa kreikkalaisen ruoan ohella. Älkääkä nyt käsittäkö väärin. Oli totta kai myös mukavaa olla yhdessä koko jengin voimin. Silti parasta minulle oli hiljaisuus ja oma rauha, koska sain ottaa itsestäni selfieitä, kuten alla olevista kuvista voitte havaita.

Vaikka minulla on yleisesti ottaen ihania ystäviä ja sukulaisia, joiden seurasta aidosti nautin, tulisin hulluksi, jos joutuisin olemaan heidän kanssaan joka päivä tekemisissä. Riittää, että näen poikaystävääni päivittäin ja silloinkin molemmilla on paljon omia juttuja. Isohko asunto onneksi mahdollistaa sen, että voi vetäytyä niin tahtoessaan. Molemmat ovat ymmärtäneet, miten tärkeää oma aika ja harrastukset ovat.

Tunnen jonkin verran sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole esimerkiksi koskaan asuneet yksin tai joiden on yksin ollessaankin pakko olla puhelimen päässä. Minullakin on ollut joskus hetkiä, jolloin itsekseen olo ahdisti, koska silloin täytyi kohdata omat ajatuksensa. Se oli pelottavaa, mutta sitten kohtasin ne. Jokaisen on tehtävä niin jossain vaiheessa, sillä se on itsetuntemuksen ja lopulta myös itsensä hyväksymisen perusta. Olen vakaasti sitä mieltä, että kukaan ei voi olla toisen ihmisen kanssa todella ennen kuin osaa olla itsensä kanssa. Sen takia jokaisen sarjaseurustelijankin olisi hyvä olla joku ajanjakso elämästään sinkkuna.

Mielestäni tämä yksin olo liittyy myös itsenäisyyteen. On äärimmäisen tärkeä taito ihmiselle oppia pärjäämään elämässä itsekseen. Nimittäin huolimatta siitä, kuinka paljon ihmisiä kerää ympärilleen, jokainen lähtee täältä loppujen lopuksi yksin.

Tähän postauksen loppuun vielä muutama täysin irrelevantti kuva siitä, kun olin Mykonoksella aamiaisella ja se oli ihanaa: