Tunnustan nyt avoimesti, että kadehdin suunnattomasti ihmisiä, jotka pystyvät kaikessa rauhassa pelaamaan pelikonsolia vähät välittämättä tyhjästä jääkaapista, pesemättömistä pyykeistä, likaisista astioista tai petaamattomasta vuoteesta. Kaipa minussa on jotain vikaa kun en voi rentoutua ennen kuin kotityöt on tehty. Olen jutellut tästä asiasta useamman perheellisen ystäväni kanssa, joten kyseessä ei ole ainoastaan minun subjektiivinen näkemykseni.

Otetaan täysin kuvitteellinen esimerkki:

Oletetaan, että lähden lapseni kanssa keskustaan erästä ystävääni tapaamaan ja brunssille. Tällä retkellä viihdyn vaikkapa nelisen tuntia. Ennen lähtöäni siistin olohuoneesta lapsen aamuiset leikit, petaan vuoteet ja laitan pyykit pyörimään. Tarkoituksella jätän aamupalan tiskit pöydälle ja puurokattilan tiskaamatta. Jospa ne tiskautuisivat poissa ollessani, haaveilen.

Laitan hypoteettisesti brunssilta kuvan kotiin. Vastaus: ”Oon kade, mulla on hirveä nälkä.” Kun tulemme tältä kuvitteelliselta retkeltä kotiin, miehellä on edelleen nälkä. Kaupassa hän ei ole käynyt, pyykit ovat koneessa edelleen ja tiskit keittiön pöydällä. Hän pelaa kaikessa rauhassa Playstationia.

Kuitenkin, jos tilanne olisi toisin päin, olisi kotona odottanut ruoka valmiina, pyykit kuivina ja siisti keittiö. Ihan pyytämättä. Jännä juttu.

Kuvitteellinen brunssi ystävän kanssa.

Vaikuttaisi myös olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että jos mies on kahdestaan kotona lapsen kanssa, jää pyykit jälleen pesemättä, kaupassa käymättä, astiat laittamatta koneeseen ja lisäksi ihan jokainen lelu on levällään pitkin asuntoa. Kuitenkin jos tilanne on toisin päin, laitamme tyttären kanssa yhdessä pyykit, keräämme lelut ja kaupassakin pystymme käymään. Ihan pyytämättä. Jännä juttu.

Tämmöinen on lähipiirissäni hämmentävän yleistä. Ehkä vika on meissä naisissa. Kun ei ole erikseen pyytänyt tekemään kotitöitä, eivät ne tule tehdyksi.

Luonnollisesti nyt kun olen viimeisen kolmen kuukauden aikana pääsääntöisesti tehnyt kirjoitustyötä kotoa käsin, olen mukisematta hoitanut kodin päiväsaikaan miehen ollessa töissä. Mielestäni on ihan reilua, että jos mies lähes päivittäin kuskaa tytärtä päiväkotiin, minä teen sitten enemmän siivoushommia. On kuitenkin huomioitava, että kyse ei ainakaan minun kohdallani ole siitä, että jotenkin nauttisin kotitöistä tai ruoanlaitosta. Ei. Minä vihaan tiskaamista, siivoamista, pyykkäämistä ja etenkin kokkaamista. Silti kaupassa pitää käydä, ruoka tehdä ja pyykitkin pestä.

Haluan tässä yhteydessä huomauttaa, että ei mies ole missään nimessä täysi laiskimus! Hän ajaa kesäisin takapihan nurmikkopläntin, vaihtaa lamput ja käy kahdesti vuodessa vaihdattamassa renkaatkin autoon. Ja kyllähän hän tekee sunnuntaisin aamupalaa. Siitä olen ikuisesti kiitollinen.

Kuitenkin toivoisin, että voisi käyttää viikonloppuna puoli tuntia kodin siistimiseen siitä neljästä tunnista, jonka saa olla yksin kotona. Olen piakkoin siirtymässä takaisin tästä rennommasta arjesta normaaliin toimistoelämään. Näin ollen on sanomattakin selvää, että en voi jatkossa tehdä kahdeksasta neljään töitä, hoitaa päälle oman yrityksen sekä blogin asioita ja siivota kotona kolmen ihmisen jälkiä.

Uskallan väittää, että vuositasolla kotitöiden määrä ei jakaudu tasaisesti. Minä teen lähes kaiken arjen sujuvuuden kannalta välttämättömän. Tämän vuoksi olen alkanut kellottaa koti- ja metatöihin kuluvaa aikaa. Sitten kun minulla on tarpeeksi dataa siitä, kuinka kauan minkäkin asian tekemiseen kuluu, aion tehdä niistä Excelin. Siihen jyvtetään ja jaetaan tasaisesti ihan kaikki hommat nurmikonleikkuusta päiväkotiaikojen varaamisen kautta joka aamuiseen vuoteen petaamiseen. Jos tämä ei siipalle passaa, voi hän myös alkaa maksaa minulle palkkaa.

Tuttavapiirissäni on muutama pariskunta, jotka ovat tällä hetkellä jääkiekkotermein niin sanotusti ottaneet aikalisän tai jopa jo jatkoajalla. Heille, ja kaikille muillekin ihmisille, jotka ovat joskus olleet jonkinlaisessa suhteessa, haluan kertoa, että ei se muillakaan ole aina ruusuilla tanssimista. Tai jos onkin, niin ne piikit pistelee aika paljon.

Minä tapasin aviomieheni kuusi vuotta sitten. Tähän kuuteen vuoteen on mahtunut useampikin aikalisä, erätauko jopa. Alkuaikoina ne liittyivät melko vahvasti sitoutumisvaikeuksiin ja menneisyyden kanssa kipuiluun.

Tuon vaiheen jälkeen ne ovat yleensä liittyneet jollain tavalla suuriin muutoksiin ja isoihin askeliin: yhteenmuuttoon, raskauteen, avioliittoon. Minä olen muun muassa lähtenyt yhteisestä kodista jopa viikoksi ystävän tai sukulaisten nurkkiin. Viimeisimpänä hääviikolla lähdin riidan päätteeksi yöksi ystäväni luo.

Koen, että joka kerta aikalisän ottaminen on lopulta ollut viisas ratkaisu, vaikka myönnetään, että joskus olenkin lähtenyt dramaattisesti ovet paukkuen. Hengähdystauko on kuitenkin mahdollistanut sen, että molemmat osapuolet ovat tahoillaan saaneet pohtia asioita, jotka silloin ovat olleet mielen päällä. Minä myös tarvitsen toisinaan ihan vaan etäisyyttä, koska usein en näe metsää puilta ja minun on tunnekuohuissa vaikeaa hahmottaa kokonaisuutta.

Myönnän, että en ole helpoimmasta päästä kumppanina. Olen hankala, äkkipikainen ja pitkävihainen. Haluan, että ihmiset pitäisivät minusta, mutta en ole valmis kumartamaan ketään. En myöskään usko ihmisten pyyteettömyyteen. Näen melkeinpä kaikissa teoissa agendaa, valtataistelua, peliä. Tieto on valtaa. Raha on valtaa. Seksi on valtaa.

Olen kuitenkin onnekas, että minulla on niin pitkämielinen, kärsivällinen kumppani. Kuuden vuoden aikana olen uskaltanut vähän laskea suojaustani, mutta en vieläkään täysin. (Vaikka olemme naimisissa!) Edelleen on olemassa muureja, joita yritän kyllä kovasti työstää.

Punaisena lankana tässä kirjoituksessa on, että kukaan ulkopuolinen ei voi tietää, mitä toisten ihmisten parisuhteessa milloinkin tapahtuu. Parisuhteen osapuoletkaan eivät aina tiedä. Yksikään ihmissuhde tässä maailmassa ei ole täydellinen, koska ihmisetkään eivät ole.

Ystäväni puoliso antoi mielestäni hyvän neuvon kun menimme mieheni kanssa naimisiin: ”Avioliitto on sitä, että osapuolet eivät halua erota samaan aikaan.”