Tällä viikolla tuli kuluneeksi kokonaista kolme kuukautta siitä kun kaksi vuorokautta ja risat kärsittyäni synnytyskivuista sain syliini pienen ihmisen. Emme leiponeet kakkua, järjestäneet juhlia tai täyttäneet sosiaalisen median kanavia ”nyt minä täytin jo 3kk” -kuvilla ja ilmapalloilla. Ei. Me kävimme neuvolassa sekä kävelylenkillä. Sitten lähdimme mökille.

En oikein tiedä, milloin minusta tuli äiti. Kaipa se tapahtui vaivihkaa yhdeksän kuukauden aikana raskauden edetessä. Mutta voin nyt tähän postaukseen vaikka sanoa, että se oli siinä iltamyöhän hetkellä kun pusersin vauvan ulos römpsästäni ja hän pissasi päälleni. Eikä se haitannut pätkääkään.

Sanotaan, että vanhemmat eivät kasvata lapsiaan vaan toisin päin. Nyt ymmärrän sen. Paitsi että olen kasvanut fyysisesti (leveyttä), myös henkistä kasvua on tapahtunut jopa niin paljon, että ystäväni sekä oma äitini ovat huomauttaneet asiasta. Kaipa se on sitä kun ei ole enää vastuussa vain itsestään. Tiedä häntä. Ajattelin nyt kuitenkin vähän listata asioita, joita olen tässä äitiyksissäni huomannut. Jos joku vaikka samastuisi.

Neurooseista irti päästäminen: Mikäli olen esimerkiksi tyhjentämässä astianpesukonetta ja vauva alkaa itkeä keskeyttäen tämän toimen, vaivaa se minua niin kauan kunnes pääsen tekemään sen loppuun. En voi ajatella mitään muuta. Olen tietoisesti yrittänyt päästää irti tällaisista asioista, koska onhan nyt aivan herttaisen yhdentekevää, onko se kone nyt tyhjennetty klo 13 vai kaksi tuntia myöhemmin…

Lempeys ja kärsivällisyys: Kukaan ihminen, joka on joskus tavannut allekirjoittaneen, ei ehkä kuvailisi minua ensimmäiseksi adjektiiveilla ”lempeä” tai ”kärsivällinen”. Nyt olen kuitenkin huomannut, että olen kärsivällisempi kuin kuvittelinkaan ja ainakin sen verran lempeä, etten jaksa enää ärsyyntyä pikkuasioista. (Hitaasti kävelevät ihmiset sitä vastoin ottavat päähän edelleen, koska heidän ohitseen on vaunujen kanssa entistä vaikeampi pyyhältää.)

Leikkiminen, laulaminen ja hulluttelu: Työskennellessäni lastenoppaana löysin itsestäni leikkisän ja hulluttelevan puolen, joka oli myös taitava askartelemaan sekä tekemään kasvomaalauksia. Nyt tämä puoli on taas tullut esiin ja se on myös alkanut kaikkien riemuksi laulaa lastenlauluja…

Joskus odotan, että vauva menisi nukkumaan: Niin paljon kuin tytärtäni rakastankin, on ollut päiviä, jolloin olen vain lähinnä odottanut, että hän menee nukkumaan. Nämä hetket ovat liittyneet huonosti nukuttuihin öihin ja vauvan vatsavaivoihin. Onneksi tämmöisiä tuntemuksia on kuitenkin aika harvoin.

Arvostan sitä omaa hetkeä päivässä: Olen ainakin tähän mennessä siunattu pitkiä päiväunia koisivalla lapsella. Yleensä aamupäivällä hän vetelee hirsiä kolme-neljä tuntia, joista tunti menee lenkkeillessä. Iltapäivällä uinuu myös tunnin tai kaksi. Se tarkoittaa monta hetkeä omaa aikaa minulle! Olen tosiaan oppinut nauttimaan tästä kuitenkin suhteellisen lyhyestä hengähdystauosta: ehdin paitsi maksaa laskut sekä tehdä ruokaa, myös kirjoitella ajatuksiani tänne blogiin ja toisinaan järjestellä vaatekaappejakin.

Kuulen pienimmänkin inahduksen: Kun olin aikanaan lentoemännän työtä varten terveystarkastuksessa, minulle sanottiin, että kuuloni on poikkeuksellisen hyvä ja että kuulen varmaan ajatuksetkin. Nykyään kuuloni on lähinnä valikoiva, mutta voin vakuuttaa, että ydinpommin räjähdyksenkin keskeltä kuulisin varmasti, mikäli vauvani alkaisi itkeä.

Lounaalla Healthinki -ravintolassa Punavuoressa

Poistun salamannopeasti: Pieni vauvahan ei kitise turhaan ihan vain kiukuttelun ilosta, vaan siihen on aina syy. Silti minua hävettää, jos lapseni alkaa itkeä julkisella paikalla. Olen kahdesti poistunut ravintolasta kesken aterioinnin tästä syystä, koska en halua pilata muiden ihmisten ruokarauhaa. Rauhoittelen sitten lapsen muualla. Myös julkisissa liikennevälineissä olen joka hetki valmiina hyppäämään ulos ja tarvittaessa kävelemään loppumatkan. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen aina ensimmäisenä ollut pyörittelemässä silmiäni kitiseville kakaroille, enkä halua, että kukaan pyörittelee silmiään minulle ja jälkeläiselleni.

Haaveilen kunnon treenistä: En unelmoi aamuun saakka venyneistä bileilloista tai siitä, että voisin lähteä spontaanisti etelänmatkalle. Haaveilen kunnollisesta treenistä. Vielä se jääkin vain haaveeksi, koska salilla käynti pitää nyt aloittaa maltilla katkonaisten yöunien, nivelten löystymisen ja olemattomien vatsalihasten tuen vuoksi. Mutta hiljaa hyvä tulee ja niin edelleen.

En tunnista itkun eri sävyjä: Aina väitetään, että vanhempi tunnistaa oman lapsensa itkun eri sävyt, eli milloin lapsi on nälkäinen, milloin väsynyt, milloin on vatsavaivoja ja milloin liian kuuma tai kylmä. Hävettää myöntää, mutta minusta se kuulostaa aina ihan samalta. Toki osaan kellon perusteella päätellä, milloin hän saattaisi haluta syödä tai nukkua, mutta kovasta yrityksestä huolimatta en ole vielä löytänyt eri sävyjä. 

Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että paljon olen tässä äitiyden myötä oppinut ja havainnut, mutta paljon on vielä edessäkin. Innolla odotan, mitä seuraavat kuukaudet ja vuodet sitten tuovat tullessaan.

Olen tässä reilun kuukauden aikana ymmärtänyt, ettei etukäteen voi mitenkään ennakoida, millaiseksi arki pienen vauvan kanssa muodostuu. Lapset ovat yksilöitä, erilaisia, aivan kuten raskaudetkin. Toiset pienokaiset nukkuvat vartin pätkissä tai itkevät yöt läpeensä kun taas toiset vetelevät hirsiä yhdellä tehokkaalla ruokailulla. Jotkut uinuvat vain liikkuvassa autossa tai ainoastaan päivisin. Toiset haluavat olla koko ajan sylissä siinä missä muut viihtyvät itsekseen lattialla pitkiäkin aikoja.

Meillä arki on lähtenyt rullaamaan oikein mukavasti. Päiviin on jo muodostunut jonkinlaisia rutiineja. Elämä on tietenkin erilaista kuin koskaan ennen. Olen joutunut esimerkiksi arvioimaan uudelleen asioiden tärkeysjärjestyksen. Olen myös oppinut nauttimaan pienistä hetkistä, kuten siitä, jos saan syödä aamupuuroni lämpimänä. Olen myös tullut eteväksi ennakoimaan asioita ja tekemään kaikkea samanaikaisesti. Vaikkapa näin:

Harjata hiukset vai käydä vessassa?
Vastaus: harjata hiukset samalla kun käy vessassa.

Katsoa televisiota avomiehen kanssa vai nukkua?
Vastaus: torkkua vieressä kun toinen katsoo televisiota.

Tärkein oivallukseni on, että aina pitää syödä, käydä vessassa, peseytyä, siivota ja nukkua kun siihen on mahdollisuus. Kaikki muu on ekstraa.

Mistä arkipäivämme sitten koostuvat?

Yö ja aamu

Menen iltaisin nukkumaan yhdeksältä tai ihan viimeistään kymmeneltä, koska alkuyöstä saan ainoan pidemmän unipätkän. Toisinaan tämä saattaa olla jopa kuusi tuntia, mutta yleensä kolme. Aamuyöstä noin yhdeksään saakka heräilen sitten keskimäärin puolentoista tunnin välein ruokkimaan vauvaa. Yksi ateriointi kestää puolesta tunnista neljäänkymmeneenviiteen minuuttiin. Sen aikana istun olohuoneen sohvalla katsomassa Netflixiä ja puoli seitsemän jälkeen Huomenta Suomea. Jos en katsoisi televisiota yöllä syöttäessäni, nukahtaisin istualteen tai alkaisin ajatella väsyneen itsetuhoisia ajatuksia.

Kahdeksan ja yhdeksän välillä jälkikasvuni ei enää suostu nukkumaan, joten minunkin on noustava sängystä. Koska menen illalla ajoissa vuoteeseen, saan tässä aikahaarukassa yhteensä unta jopa kahdeksan tuntia.

Pedattuani sängyn kiiruhdan keittiöön ja napsautan edellisenä iltana valmiiksi lataamani kahvinkeittimen päälle sekä laitan puuron keittymään. Teen pakolliset aamutoimet aina mahdollisimman nopeasti, koska vauva ei viihdy itsekseen sitterissä kovinkaan pitkiä aikoja.

Toisinaan saan syödä aamupuuroni rauhassa lehteä lueskellen ja toisinaan hotkin sen tunnin kuluttua liisteriksi jäähtyneenä.

Päivä

Kahdentoista maissa viimeistään lähdemme vaunulenkille, joka päättyy lähes aina ruokakauppaan. Yleensä vauva saattaa nukkua vielä lenkin jälkeen rattaissa kolmekin tuntia, mutta toisinaan herää samantien. Mikäli hän nukkuu, minulla on omaa aikaa. Se tarkoittaa, että syön lounasta, pesen pyykkiä, tyhjennän astianpesukoneen, luen sähköpostit, teen blogijuttuja, nukun päiväunet tai vaikkapa askartelen ristiäiskutsuja. En koskaan katso televisiota silloin kun voin tehdä jotain muuta, sillä saan istua syöttömaratonien aikaan ihan tarpeeksi sohvannurkassa.

Joskus täällä käy vieraita. Yllättävän moni ystävistäni on nimittäin myös äitiyslomalla tai muuten vain sellaisessa vuorotyössä, joka mahdollistaa päiväkahvittelun. Usein yhdistän tämän kyläilyn ulkoiluun, jonka jälkeen keitetään sumpit ja juoruillaan.

Iltapäivä ja ilta

Iltapäivällä teen ruokaa. Valmistan aina isomman satsin, jotta sitä riittäisi vähintäänkin seuraavan päivän lounaaksi. Yleensä avomieheni tultua kotiin töistä saan myös hetken itselleni. Silloin kirjoitan blogipostauksia valmiiksi, lepään tai lueskelen kirjaa (tulevaisuudessa tämä lienee se hetki kun suuntaan kuntosalille).

Iltaisin seitsemän-kahdeksan aikoihin alamme valmistautua yöpuulle menoon ja katsomme yhdessä hetken televisiota. Menen nukkumaan tosiaan aivan viimeistään kymmeneltä, yleensä jo aiemmin.

Sitten sama rumba alkaa alusta…