Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut eivät viihdy lainkaan yksin. Jotkut eivät kaipaa hetkiä vain itsensä seurassa. Minä olen kuitenkin sellainen, joka tarvitsee omaa tilaa ja aikaa, hiljaisuuttakin. Siinä ei ole mielestäni mitään väärää. Minulle väärin olisi toimia luontoni vastaisesti ja hampaat irvessä suorittaa äitiyttä 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa. Olen paitsi äiti, myös edelleen minä.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että meidän taloudessamme on kaksi tasa-arvoista vanhempaa. Tiedostan, ettei kaikilla ole samanlainen tilanne. Siksi olenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että voin luottavaisin mielin jättää pienokaisen isänsä kanssa kaksin. Minun mielestäni tällaiset hetket vahvistavat isän ja tyttären suhdetta sekä ovat arvokkaita molemmille. Ihan samalla tavalla kuin minun ja lapsen kahdenkeskiset hetket ovat arvokkaita toisen vanhemman ollessa töissä tai omissa menoissaan.

Olen ollut tässä neljän kuukauden äitiyteni aikana elokuvissa, syömässä ulkona, koulutustilaisuudessa, blogitapahtumissa, kuntosalilla ja Ravintola Teatterin VIP -bileissä. Enkä tunne huonoa omaatuntoa, päin vastoin. Se, että ottaa toisinaan sitä kipeästi tarvitsemaansa omaa aikaa, ei ole mielestäni lainkaan osoitus siitä, että olisi jotenkin huono äiti. Itse olen ainakin rehellisesti sanottuna joka ikinen kerta näiden pienten irtiottojen jälkeen paremmalla tuulella ja luonnollisesti ikävöin vauvaa hirmuisesti aina ollessani muualla.

Minä, ystäväni Inka sekä roséviini

Halusinkin vain muistuttaa, että äitiys ei ole mikään kilpailu siitä, kuka jaksaa pisimpään nukkumatta tai selviää viikkokausia jatkuneista rintaraivareista turvautumatta (tutti)pulloon. Kun pääsen silloin tällöin esimerkiksi treenaamaan muutenkin kuin kotijumpalla tai vaunulenkeillä, jaksan paremmin arjessa. Jos minulle tulee sellainen olo, että tarvitsen yön hotellissa, varaan hotellihuoneen ja painelen surutta sinne. Mielenterveydelleni tekee myös hyvää joskus laittautua, pistää päälle muutakin kuin maitotahrainen huppari ja tuntea itseni naiselliseksi sekä kauniiksi. (Ei toki sillä etteikö kotona vauvan kanssa kaksin ollessa voisi meikata ja kulkea korkokengissä…)

En ole kovinkaan hyvä matematiikassa, mutta olen oivaltanut yhden yhtälön, joka liittyy tähän äitiyteen:

Hyvinvoiva äiti=hyvinvoiva parisuhde=hyvinvoiva lapsi

Täytyy muistaa, että kokonaisvaltainen hyvinvointi on eri ihmisille eri asioita. Toiselle se voi olla viinilasillinen ystävän kanssa, jollekin kunnon treeni, joogahetki tai vaeltaminen luonnossa siinä missä kolmas lukee kirjaa hiljaisuuden vallitessa ja neljäs käy hieronnassa. Joillekin se on sitä, että saa olla joka vuorokauden hetki lapsensa vieressä tai sitä että pääsee puolison kanssa kaksin elokuviin. Se voi myös olla sekoitus näitä kaikkea.

Tämän kirjoituksen pointti on se, että toivoisin kaikkien äitien muistavan pitää huolta myös itsestään, mitä se ikinä kenellekin tarkoittaa. Toivoisin myös, että me äidit voisimme olla vähän vähemmän tuomitsevia kanssasisaruksia kohtaan esimerkiksi nukkumisjärjestelyiden, äitiysloman pituuden ja imetyksen suhteen.

Lue myös:

Tulevan äitiyden kohtuuttomat paineet

Viihdyn itsekseni, enkä häpeä sitä

Mitä on hyvinvointi?

Naama kuntoon Siluetti Spassa

Tällä viikolla tuli kuluneeksi kokonaista kolme kuukautta siitä kun kaksi vuorokautta ja risat kärsittyäni synnytyskivuista sain syliini pienen ihmisen. Emme leiponeet kakkua, järjestäneet juhlia tai täyttäneet sosiaalisen median kanavia ”nyt minä täytin jo 3kk” -kuvilla ja ilmapalloilla. Ei. Me kävimme neuvolassa sekä kävelylenkillä. Sitten lähdimme mökille.

En oikein tiedä, milloin minusta tuli äiti. Kaipa se tapahtui vaivihkaa yhdeksän kuukauden aikana raskauden edetessä. Mutta voin nyt tähän postaukseen vaikka sanoa, että se oli siinä iltamyöhän hetkellä kun pusersin vauvan ulos römpsästäni ja hän pissasi päälleni. Eikä se haitannut pätkääkään.

Sanotaan, että vanhemmat eivät kasvata lapsiaan vaan toisin päin. Nyt ymmärrän sen. Paitsi että olen kasvanut fyysisesti (leveyttä), myös henkistä kasvua on tapahtunut jopa niin paljon, että ystäväni sekä oma äitini ovat huomauttaneet asiasta. Kaipa se on sitä kun ei ole enää vastuussa vain itsestään. Tiedä häntä. Ajattelin nyt kuitenkin vähän listata asioita, joita olen tässä äitiyksissäni huomannut. Jos joku vaikka samastuisi.

Neurooseista irti päästäminen: Mikäli olen esimerkiksi tyhjentämässä astianpesukonetta ja vauva alkaa itkeä keskeyttäen tämän toimen, vaivaa se minua niin kauan kunnes pääsen tekemään sen loppuun. En voi ajatella mitään muuta. Olen tietoisesti yrittänyt päästää irti tällaisista asioista, koska onhan nyt aivan herttaisen yhdentekevää, onko se kone nyt tyhjennetty klo 13 vai kaksi tuntia myöhemmin…

Lempeys ja kärsivällisyys: Kukaan ihminen, joka on joskus tavannut allekirjoittaneen, ei ehkä kuvailisi minua ensimmäiseksi adjektiiveilla ”lempeä” tai ”kärsivällinen”. Nyt olen kuitenkin huomannut, että olen kärsivällisempi kuin kuvittelinkaan ja ainakin sen verran lempeä, etten jaksa enää ärsyyntyä pikkuasioista. (Hitaasti kävelevät ihmiset sitä vastoin ottavat päähän edelleen, koska heidän ohitseen on vaunujen kanssa entistä vaikeampi pyyhältää.)

Leikkiminen, laulaminen ja hulluttelu: Työskennellessäni lastenoppaana löysin itsestäni leikkisän ja hulluttelevan puolen, joka oli myös taitava askartelemaan sekä tekemään kasvomaalauksia. Nyt tämä puoli on taas tullut esiin ja se on myös alkanut kaikkien riemuksi laulaa lastenlauluja…

Joskus odotan, että vauva menisi nukkumaan: Niin paljon kuin tytärtäni rakastankin, on ollut päiviä, jolloin olen vain lähinnä odottanut, että hän menee nukkumaan. Nämä hetket ovat liittyneet huonosti nukuttuihin öihin ja vauvan vatsavaivoihin. Onneksi tämmöisiä tuntemuksia on kuitenkin aika harvoin.

Arvostan sitä omaa hetkeä päivässä: Olen ainakin tähän mennessä siunattu pitkiä päiväunia koisivalla lapsella. Yleensä aamupäivällä hän vetelee hirsiä kolme-neljä tuntia, joista tunti menee lenkkeillessä. Iltapäivällä uinuu myös tunnin tai kaksi. Se tarkoittaa monta hetkeä omaa aikaa minulle! Olen tosiaan oppinut nauttimaan tästä kuitenkin suhteellisen lyhyestä hengähdystauosta: ehdin paitsi maksaa laskut sekä tehdä ruokaa, myös kirjoitella ajatuksiani tänne blogiin ja toisinaan järjestellä vaatekaappejakin.

Kuulen pienimmänkin inahduksen: Kun olin aikanaan lentoemännän työtä varten terveystarkastuksessa, minulle sanottiin, että kuuloni on poikkeuksellisen hyvä ja että kuulen varmaan ajatuksetkin. Nykyään kuuloni on lähinnä valikoiva, mutta voin vakuuttaa, että ydinpommin räjähdyksenkin keskeltä kuulisin varmasti, mikäli vauvani alkaisi itkeä.

Lounaalla Healthinki -ravintolassa Punavuoressa

Poistun salamannopeasti: Pieni vauvahan ei kitise turhaan ihan vain kiukuttelun ilosta, vaan siihen on aina syy. Silti minua hävettää, jos lapseni alkaa itkeä julkisella paikalla. Olen kahdesti poistunut ravintolasta kesken aterioinnin tästä syystä, koska en halua pilata muiden ihmisten ruokarauhaa. Rauhoittelen sitten lapsen muualla. Myös julkisissa liikennevälineissä olen joka hetki valmiina hyppäämään ulos ja tarvittaessa kävelemään loppumatkan. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen aina ensimmäisenä ollut pyörittelemässä silmiäni kitiseville kakaroille, enkä halua, että kukaan pyörittelee silmiään minulle ja jälkeläiselleni.

Haaveilen kunnon treenistä: En unelmoi aamuun saakka venyneistä bileilloista tai siitä, että voisin lähteä spontaanisti etelänmatkalle. Haaveilen kunnollisesta treenistä. Vielä se jääkin vain haaveeksi, koska salilla käynti pitää nyt aloittaa maltilla katkonaisten yöunien, nivelten löystymisen ja olemattomien vatsalihasten tuen vuoksi. Mutta hiljaa hyvä tulee ja niin edelleen.

En tunnista itkun eri sävyjä: Aina väitetään, että vanhempi tunnistaa oman lapsensa itkun eri sävyt, eli milloin lapsi on nälkäinen, milloin väsynyt, milloin on vatsavaivoja ja milloin liian kuuma tai kylmä. Hävettää myöntää, mutta minusta se kuulostaa aina ihan samalta. Toki osaan kellon perusteella päätellä, milloin hän saattaisi haluta syödä tai nukkua, mutta kovasta yrityksestä huolimatta en ole vielä löytänyt eri sävyjä. 

Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että paljon olen tässä äitiyden myötä oppinut ja havainnut, mutta paljon on vielä edessäkin. Innolla odotan, mitä seuraavat kuukaudet ja vuodet sitten tuovat tullessaan.