En todellakaan suunnitellut, että blogitaukoni jäisi näin pitkäksi. Ennen kuin huomasinkaan, oli elokuu ja kulunut yli kuukausi siitä, kun viimeksi kirjoitin riviäkään.

Kirjoittaminen on minulle henkireikä ja huomaan, että viime aikoina pinna on kiristynyt turhan usein. Toki lomalta palattuani on ollut jälleen melko intensiivistä töiden parissa, mutta rakkaalle harrastukselle pitäisi silti yrittää löytää aikaa paitsi itseni, myös ihan kaikkien ympärillä olevien ihmisten vuoksi.

Mitä minulle sitten kuuluu?

Olen viime aikoina lueskellut teoksia irtipäästämisestä, tunnelukoista, itsensä johtamisesta sekä työelämän murroksesta. Näiden tiimoilta minulla on paljon ajatuksia, mutta en vielä oikein osaa pukea niitä sanoiksi.

Jäkikasvukin on pian puolitoistavuotias. Hän on huumorintajuinen, tempperamenttinen ja taitava pakkaus. Hän juoksentelee ympäriinsä, touhuaa itsekseen, vie roskat roskiin ja osaa ison liudan sanoja, kuten: kiitti, äiti, isi, tutti, loppu ja kakka.

Tässä yhteydessä mainittakoon silläkin uhalla, että molemmat seuraajani ehkä järkyttyvät ja kivittävät minut, minä en ole nauttinut heinäkuun helteistä. Kesä on ollut toki ihan kiva, mutta olen varauksettoman onnellinen, että syksy tulee, koska:

1. Koulu alkaa. Jokainen opintopiste on askel lähempänä valmistumista.
2. Voi käyttää normaaleja vaatteita. En vain näytä hyvältä hellehepeneissä.
3. Syksyisin on ihan parhaat messut, kuten Viini, ruoka ja hyvä elämä, Habitare sekä Markkinoinnin viikko.
4. On aina yhtä mukavaa ottaa itseään niskasta kiinni ja palata treenien pariin.
5. Rapujuhlakausi.

Jos Luoja suo, jään perjantaina ihan peräti kokonaisen viikon mittaiselle kesälomalle. Normaalistihan olisin aikatauluttanut loman minuutilleen ja tehnyt kamalan pitkän listan asioista, joita pitää ehtiä tekemään ja siitä, missä kaikkialla pitää keritä sukuloimaan. Puolet lomasta kuluisi luultavasti matkaa tehdessä ja toinen puoli rästikouluhommien parissa.

Nyt teemme asiat toisin ja meidän ainoa suunnitelmamme on, että emme halua olla kotona emmekä lähteä mihinkään lentokoneella. Ensimmäinen sen vuoksi, että kotona ollessa ei niin pääse arkea pakoon ja kuitenkin tulisi tehtyä vähän jotain työjuttuja tai koulutehtäviä. Jälkimmäinen siksi, että vuoden ja neljän kuukauden ikäinen tyttäremme ei välttämättä enää suostuisi lentokoneessa istumaan paikallaan sylissä vöihin köytettynä varttia kauempaa. En halua tehdä sitä virhettä, että koko kone joutuisi kestämään sitä rimpuilua sekä esiuhmaista huutoa, koska lentokoneen käytävällä taaperon kanssa ravaaminen ei ole ensinnäkään turvallista ja toisekseen häiritsee matkustamohenkilökunnan työskentelyä valtavan paljon. Siksi minä en aio matkustaa lentokoneella jälkikasvuni kanssa, ellei ole aivan pakko. En ainakaan ennen kuin hän on tarpeeksi vanha ymmärtämään ”jos-et-ole-hiljaa-ja-paikoillaan-niin-kapteeni-heittää-sinut-ikkunasta-ulos” –tyyppisten uhkausten sekä ”saat-katsoa-neljä-tuntia-pipsa-possua-ja-syödä-jääteöä” -tyyppisten lahjusten merkityksen.

Toki meillä on jotain ajatuksia siitä, mitä lomallamme mahdollisesti haluaisimme tehdä. Ensin ajatuksena oli aloittaa loma järjestämällä ystäville rento grilli-ilta takapihalla kesästä nauttien, mutta viimeisimmän sääennusteen mukaan siinä kävisi niin, että koko kööri istuisi sisällä ja avomieheni yksin grillaisi pihalla räntäsateessa. Jätämme siis sen kesästä nauttimisen myöhemmälle ja keksimme jotain muuta. Jossain vaiheessa toiveissa oli myös tehdä telttaretki Nuuksioon, mutta sekin taitaa jäädä toiseen kertaan, koska olen mukavuudenhaluinen ja telttailu tai vaeltaminen huonolla kelillä ei pehemmin innosta.

Mahdollisesti suuntaamme mökille, käymme poimimassa mansikoita ja elokuvissa tai lähdemme ehkä Maarianhaminaan auton kanssa. Tämä jää nähtäväksi, mutta varmaa on, että jätän läppärin sekä työpuhelimen toimistolle perjantaina lomalaitumille suunnatessani. Olen nimittäin oivaltanut, että tärkeintä lomassa on, että jää aikaa vain olla arjen kiireiden tavoittamattomissa sekä viettää aikaa yhdessä perheen kanssa.