Eräänä päivänä siivotessani pohdin, millaiseen kotiin vauva on tulossa. Fyysisiltä ominaisuuksiltaan talo on vanhahko ja materiaalina puun väristä puuta on käytetty lattiasta kattoon. Muuten sisustukseen olen parhaani mukaan yrittänyt tuoda vaaleita sävyjä hieman maalaisromanttiseen tyyliin. Valitettavasti en voi aina toteuttaa näitä visioitani aivan niin vapaasti kuin haluaisin…

Kuitenkin fyysisiä ominaisuuksia tärkeämpää on se, millaiseen ilmapiiriin lapsi tulee. Mikä tekee meidän kodista kodin ja millainen se on?

• Meillä saunotaan ainakin kerran viikossa, aika usein lauantaisin, niin kuin monessa muussakin suomalaisessa kodissa.
• Täällä nauretaan tosi paljon. Meitä naurattaa vähän hölmöt jutut, kuten hauskat eläinvideot.
• Iltaisin joko katsellaan yhdessä näköradiota tai sitten toinen pelaa pelikonsolia ja toinen neuloo.

  

  

  

  
  
• Meillä on melko siistiä, vaikkakin saattaa olla vähän pölyistä.
• Ystävät ja sukulaiset ovat aina tervetulleita, kunhan ilmoittavat tulostaan etukäteen. Silloin usein leivotaan ja vieraille tarjotaan kahvia tai viiniä.
• Meillä on takapiha, jonka vuoksi toivoisin olevani viherpeukalo. Talvisin en pidä siitä, jos takapihan hanki ei ole aivan koskematon.

  

  

  
  
• Aamuisin syödään kaurapuuroa paitsi viikonloppuisin, jolloin herkutellaan karjalanpiirakoilla ja pekonilla.
• Muuten nautitaan ihan perusruokaa ja välillä kokataan pidemmän kaavan mukaan.

  

  

  
  
• Meillä nukutaan paljon ja myöhään. (Toivottavasti vauva on tässä suhteessa vanhempiensa kaltainen…)
• Täällä on aika usein tuoreita kukkia maljakossa, koska kukapa ei pitäisi kukista.

Kaikkia ympärilläni tuntuu kovasti kiinnostavan, pelottaako minua synnytys. Miten voisin pelätä jotain, jota en ole koskaan kokenut? Toki olen kuullut paljon (kauhu)tarinoita aiheeseen liittyen ja ymmärrän pääpiirteissään, mitä on odotettavissa.

Miten olen valmistautunut tulevaan koitokseen? Ei, en ole käynyt synnytysvalmennuksessa. Päädyin tällaiseen ratkaisuun lähinnä siksi, että en voi sietää niitä siellä olevia muita raskaita naisia. (Miksi ihmiset muuttuvat lässyttäviksi mahansilittelijöiksi ollessaan paksuna?) En ole myöskään hankkinut doulaa.

Olen sen sijaan valmistautunut synnytykseen kirjoittamalla neuvolasta saamaani lomakkeeseen, että haluan kaiken mahdollisen kivunlievityksen. Olen myös pakannut sairaalakassin valmiiksi, koska tiedostan, että lähtö voi tulla koska tahansa ja siitä on sitten leikki kaukana, jos minulla ei olekaan villasukkia tai unimaskia mukanani.

Muuten olen melko rauhallisin mielin ja ajattelen ehkä naiivisti, että kyllä se vauva sieltä tavalla tai toisella ulos tulee. Synnyttäminenhän on maailman luonnollisin asia. Luotan omaan kehooni ja vielä enemmän luotan moderniin lääketieteeseen sekä osaaviin kätilöihin. Sääliksi käy lähinnä avomieheni, jolle tilanne lienee suorastaan kammottava: Tulen nimittäin epäilemättä ilokaasupäissäni kipujen keskellä kiroamaan hänet alimpaan helvettiin ja sättimään häntä siitä, että hän vain seisoo tumput suorana  eikä ole millään tavalla hyödyksi. En kuitenkaan halua hänen olevan millään tavalla hyödyksi, sillä olen kieltänyt pyhästi häntä katsomasta sitten sinne, mistä vauvat tulevat.

En siis pelkää itse synnytystä, mutta ahdistaa se, että sitten kun olen valvonut vähintään 36 tuntia, strategiset paikat ovat revenneet tai vaihtoehtoisesti minulla on kipeä sektiohaava ja makaan osastolla ihan baby blues -hormoneissa ällistyneenä yrittäen epätoivoisesti imettää verestävine nänneineni, paukkaavat kaikki sukulaiset, ystävät, tuttavat sekä naapureiden kissankaimat paikalle pällistelemään. Ymmärrän toki, että kaikilla on kiire nähdä kohdussani yhdeksän kuukautta köllötellyt Suuri Elämän Ihme, mutta minua ajatus ihmispaljoudesta sairaalahuoneessa ja kaikesta siitä hössöttämisestä lähinnä puistattaa. Tottakai olen iloinen, että elämässäni on heitä, jotka välittävät pienestä perheestämme niin paljon, että vaivautuvat sairaalaan asti meitä tervehtimään, mutta minua itseäni tuo miljöö ylipäätään ahdistaa ja voin kuvitella tilanteen olevan kaiken kaikkiaan absurdi. Mielestäni vauvaa voi tulla sitten sankoin joukoin katsomaan kun olemme rauhassa kotiutuneet ja itsekin tutustuneet uuteen tulokkaaseen.

Täytyy kyllä tähän loppuun vielä raskaushormoneista herkistyneenä myöntää, että odotan ihan valtavasti synnytyksen jälkeistä aikaa. Nimittäin kylmäsavulohta ja lakritsia onkin jo ollut kamala ikävä!