Ensinnäkin haluan kiittää kaikkia edelliseen postaukseeni niin täällä blogissa, sosiaalisessa mediassa kuin kasvotustenkin kommentoineita. Lämmittää mieltäni huomata, miten sydämellisiä ihmisiä siellä ruutujen toisella puolella ja ylipäätään elämässäni onkaan. Kiitos, että olette.

Viimeisen viikon aikana minut on täyttänyt valtava kiitollisuus. Ajattelinkin nyt tavoistani poiketen kirjata ylös asioita, joiden vuoksi olen viime aikoina ollut onnellinen. Yleensähän minä listaan lähinnä asioita, jotka ovat ärsyttäneet, mutta ehkä tämä äitiys on pehmentänyt minua sen verran, että juuri nyt mikään ei niin perustavanlaatuisesti ota päähän. Tai sitten en ole ollut tarpeeksi ihmisten ilmoilla, koska yleensä ne on ne muut kansalaiset, jotka ärsyttää.

Vaunulenkit yhdessä jonkun kanssa. Vaikka nautin suunnattomasti lenkkeilystä ihan itsekseni, tulee kaverin kanssa kävellessä kuin huomaamatta kuljettua pidempi matka. Sunnuntaina esimerkiksi vaelsimme ystäväni kanssa Hietsuun munkkikahville kymmenen kilometrin lenkin kuulumisia vaihdellen.

Jooga on osoittautunut minulle entistäkin tärkeämmäksi harrastukseksi. Olen huomannut, että puolen tunnin rauhallinen joogaharjoitus antaa minulle enemmän energiaa kuin vastaava aika päiväunilla. Lisäksi se avaa kivasti todella pahasti jumiutunutta selkääni.

Grillaus ja takapiha. Olen onnellinen, että päätimme pitää grillijuhlat viime viikonloppuna aurinkoisessa säässä, sillä nyt ulkona sataa taas rakeita. Tarjolla oli valtava määrä erilaista grillattavaa, kesän ensimmäiset mansikat sekä erinomaista viiniä. Minäkin sain nauttia lasillisen shampanjaa ja söin liikaa ribsejä sekä suklaakakkua.

Kappelin terassi. Olin perjantaina lounaalla ravintola Kappelin terassilla Esplanadilla. Voin suositella sitä kaikille muillekin lattemammoille, kunhan ette änkeä sinne vilkkaimpaan lounasaikaan. Terassille pääsee hyvin vaunujen kanssa ja niille on mukavasti tilaa. Oma jälkeläiseni nukkui autuaasti koko sen ajan kun ystäväni kanssa aterioimme. Siitä olen erityisen kiitollinen.

Guardians of the Galaxy vol 2. Viime viikolla pääsin myös treffeille avomieheni kanssa kun suuntasimme eläviin kuviin katsomaan tuon kauan odotetun jatko-osan. Rehellisesti sanottuna se oli, jos mahdollista, vielä parempi kuin edeltäjänsä. Haluaisin mennä heti katsomaan sen uudestaan.

Äitiysloma. En ole koko työurani aikana pitänyt lomaa viikkoa kauempaa. Jos minulla on ollut lakisääteinen loma, olen tehnyt sen aikana muita töitä. Olen vasta ihan viime aikoina alkanut nauttia siitä vapaudesta, jonka tämä äitiysloma mahdollistaa. Esimerkiksi lähdimme taannoin ystäväni ja tämän lapsen kanssa spontaanille pyhiinvaellusmatkalle Klaukkalaan Uudenmaan leipä -nimiseen leipomoon, josta saa maailman parhaita lihapiirakoita. Piipahdimme myös kirpputorilla ja löysinkin sieltä vaikka mitä tarpeellista pienokaiselleni. Törmäsin myös ala-asteaikaiseen opettajaani ja mielessäni alkoi samantien rullata äidinkielen sijamuodot, jotka hän pakotti opettelemaan ulkoa. (Nominatiivi, genetiivi, partitiivi, essiivi, translatiivi, inessiivi, elatiivi, illatiivi…)

Vuorovaikutus vauvan kanssa. Nyt kun lapsi on alkanut ottamaan enemmän kontaktia ympäristöönsä, nautin hänen kanssaan olemisesta valtavasti. On hienoa huomata, miten noin pieni ihminen on jo ihan oma (melko voimakas) persoonansa. On myös mielenkiintoista seurata hänen kehitystään: hän on juuri oppinut kääntymään vatsalta selälleen ja jokeltelee kovasti.

Tämä tulee olemaan henkilökohtaisin kirjoitukseni koskaan. Kello ei ole edes puolta kuutta aamulla, kun istun itkemässä sohvalla ja katselen nousevaa aurinkoa pohtien, voiko ystävän jättää kuin parisuhteen? Ilmeisesti voi. Siksi en saa enää unta.

Elämässä tulee toisinaan eteen vastoinkäymisiä, jotka koettelevat ystävyyssuhteita. En olisi koskaan uskonut, että lapsen saaminen on tällainen asia.

Äitiyden myötä tulee arvioitua prioriteetteja hieman uudestaan. Sitä jollain tapaa kääntyy sisäänpäin. Perheestä tulee elämän tärkein asia. Tämä selittynee ihan biologialla. Onhan toki hyvä, että vanhemmuuden myötä kiinnostus esimerkiksi kapakassa istumiseen vähentyy radikaalisti. Siinä missä ennen nähtiin kavereita viinin merkeissä, treffataan heitä nyt vaikkapa kuntoilun parissa tai lounaalla. Miksei toki viinilläkin joskus, mutta harvemmin. Ystävät voivat joko hyväksyä tämän muutoksen tai jatkaa eri suuntaan.

Sanotaan, että sukulaisiaan ei voi valita, mutta ystävät voi. On mielestäni tärkeää pystyä puhumaan ystäville sekä näkemään heitä säännöllisesti, vaikka ei siihen kykenisikään ehkä niin usein tai intensiivisesti kuin ennen. Minulla on laaja kaveripiiri, joista osalla on lapsia ja osalla ei. Kokoonnumme äitiystävieni kanssa melko usein. Se on minulle henkireikä. Enhän minä pöljä muuten tietäisi äitiydestä yhtään mitään, ellen saisi keskustella siitä jonkun kanssa, joka on myös kokenut supistukset sekä yöheräilyt. Olen kuitenkin huomannut, miten tärkeää minulle on nähdä myös niitä ystäviä, jotka ovat eri elämäntilanteessa kuin minä. Nimittäin vaikka onkin ihanaa, että ympärillä on ihmisiä, joille voi puhua vauvan kakan väristä, on onneksi olemassa myös heitä, joita se ei kiinnosta pätkääkään. Tätä kutsutaan tasapainoksi.

Äitiys on saanut minut myös haluamaan viettää entistä enemmän aikaa sukulaisteni kanssa. On mielestäni tärkeää näyttää omalle jälkikasvulleen juurensa. Ehkä sitä on myös jollain tasolla herännyt siihen, että aika on rajallista, eikä kukaan ole täällä ikuisesti. Vaikka suvunkin kanssa voi toki tulla riitoja ja jopa välirikkoja, ei heistä silti pääse eroon. Veri tosiaan on vettä sakeampaa. Koen tämän olevan jotenkin todella huojentavaa.

Syy, miksi nyt otan tämän esille on seuraava: Sain eräältä ystävältäni aamuyöllä viestin, jossa hän kertoi toivovansa, että löydän onnellisuuden ”siitä elämästä minkä oot vahingoilla itelles rakentanu”. Hän myös kertoi, että en mahdu ”tällä elämäntyylillä” enää hänen elämäänsä ja katsovansa minua alaspäin ”kohteliaalla säälillä”.

Kyseisen ystävän oli alusta asti vaikeaa hyväksyä raskauttani. Hän on ollut avoimesti kovaan ääneen sitä mieltä, että perheen perustaminen on virhe ja että jään lopulta pienokaisen kanssa yksin. Hän on kutsunut lastani ”loiseksi” ja ”epäkiitolliseksi tilanteeksi”. Hän oli myös vauvakutsuillani kännissä.

Halusin kirjoittaa tästä aiheesta, sillä tahdon varoittaa muita: kannattaa varautua siihen, etteivät kaikki välttämättä hyväksy äitiyttäsi ja kerta kaikkiaan kasvatte erilleen, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Näin voi käydä siitäkin huolimatta, että kyseinen ystävyyssuhde olisi kestänyt yli vuosikymmenen ja henkilö olisi sellainen, jonka aina kuvittelit olevan mahdollisissa häissäsi yksi kaasoista.

Kaipa tämä tällainenkin kuuluu elämään niin pahalta kuin se tuntuukin. On silti lohdullista tietää, ettei kuitenkaan jää koskaan ypöyksin, tapahtui mitä hyvänsä. On nimittäin olemassa myös ystäviä, jotka hyväksyvät muutoksen osana normaalia elämää sekä aikuistumista. Ja sitten on ne sukulaiset.